Varoittava esimerkki Istanbulista

Olen rohkea matkailija. Menen välillä niihinkin paikkoihin, joihin moni muu ei matkoillaan päädy ja usein löydän todellisia aarteita. Silti yritän olla olematta tyhmänrohkea. Monesti näistä vähemmän tutkituista paikoista löytyy valokuvauksellisuutta, mutta valokuvauksen kanssa pitää olla tarkkana ja huomaavaisuus kuvattavien paikkojen ja etenkin ihmisten suhteen on aina oltava matkassa mukana.

Istanbulissa käynyt, minuakin reissujen suhteen reilusti rohkeampi reissaajaystäväni, kertoi minulle Istanbulissa sijaitsevasta köyhästä, mutta kiehtovasta asuinalueesta. Hän kutsui sitä nimellä ”gypsy neighbourhood” ja kertoi sen olevan koko kaupungin rosoisin, mutta kiehtovin kaupunginosa. Sinne oli päästävä, tottakai.

Paikallinen ystäväni vei minut tutustumaan tuohon nimeltä mainitsemattomaan kaupunginosaan. Reissuillani kuljetan mukanani mahdollisimman vähän arvotavaraa, mutta tuona päivänä laukussani oli luottokortti sekä puhelin ja kaulani ympärillä roikkui kamera. Kameraani piilottelin takin alla, kainalossa, enhän halunnut herättää turhaa huomiota. En tiennyt, oliko tuo alue kovinkaan turvallinen.

Olimme kävelleet pari korttelia tämän kaupunginosan alueella ja olin juuri peruuttanut syrjäiseen nurkkaan ottaakseni pari kuvaa rappioromanttisista, silmissäni kovin kauniista rakennuksista, kunnes kuului huutoa. Nuori mies juoksi huutaen meitä kohti, osoitti vihaisena kameraani ja räyhäsi aggressiivisesti ystävälleni omalla kielellään. Pian sivummalta juoksi kolme tai neljä muutakin nuorta miestä.

En tiennyt, mitä tapahtuu. Kävin mielessäni hetkessä läpi kaikki skenaariot ja vaihtoehtoni. Vaistoni käskivät minua pakenemaan. Juoksin sinne, mistä olimme tulleetkin ja takaisin isomman tien vierelle. Katselin perääni ja yritin kuikuilla ystäväni perääni ja pelkäsin hänen puolestaan. Tilanne oli pelottava.

Nuori mies juoksi huutaen meitä kohti, osoitti vihaisena kameraani ja räyhäsi aggressiivisesti ystävälleni omalla kielellään. Pian sivummalta juoksi kolme tai neljä muutakin nuorta miestä.

Juoksin isolle tielle, koska tiesin siellä olevan paljon ihmisiä. Olin juuri aikeissa soittaa pulaan jättämälleni ystävälleni, mutta pian näin hänet kadun kulmassa. Mikä helpotus, hän oli kunnossa. Olisi ollut kauheaa, jos hänelle olisi tapahtunut jotakin. Hän oli kuitenkin tullut sinne minun takiani ja minä jätin hänet yksin noiden miesten keskelle ja vain pakenin.

Jalkani tärisivät säikähdyksestä. Kysyin ystävältäni, mitä oikein oli tapahtunut. Vastaukseksi sain miettimään pistäneitä lauseita. Miehet olivat olleet vihaisia, koska otan kuvia. He halusivat tietää, mihin ja miksi otan kuvia. Heitä on yritetty ajaa pois tuolta asuinalueelta, kuten kaikkia muitakin sen asukkaita. He ovat lainsuojattomia, muualta tulleita, joiden ei enää haluta asuvan tuossa kaupunginosassa. Ymmärrettävästi he eivät halua, että heidän elämäänsä dokumentoidaan tai että heidän taloistaan otetaan kuvia mahdollisesti vaikka talojen myyntitarkoituksessa. He eivät yksinkertaisesti halunneet, että siellä otetaan kuvia. Piste.

Tämä kaikki sai minut miettimään. Tottahan se on, että jos itse asuisin köyhyydessä, en usko voivani ymmärtää jonkun motiivia kuvata kurjuuttani. Tuskin voisin ymmärtää, että jonkun mielestä ränsistyneissä taloissa voi olla jotakin kaunista ja kiehtovaa – jotain niin valokuvauksellista.

Onhan sekin totta, että on moraalisesti väärin mennä ison ja hienon kameran kanssa kurjuuden keskelle ja vielä kuvata sitä. Vaikka tarkoitukseni oli hyvä, köyhyydessä asuvat eivät voi sitä tietää tai ehkä edes selityksien jälkeen käsittää.

Tämä tilanne sai minut miettimään entistäkin kriiittisemmin myös tuskaturismin nimellä tunnettua matkailun muotoa. Tätä tuskaturismia on moneen lähtöön, mutta eniten kyseenalaistan Intian slummeihin ja Brasilian faveloihin tehtyjä turistiretkiä. Niin, turisteja viedään katsomaan sivusta vähävaraisten elämää.

Tällaiset turistimatkat ovat eettisesti niin väärin ja kenenkään ei pitäisi maksaa rahaa varsinkaan ulkopuolisille tahoille nähdäkseen, kuinka vähävaraiset elävät. Tämä asia on tietysti moniulotteinen ja tälläkin on luonnollisesti hyvät ja huonot puolensa.

Onhan se totta, että välillä turistien maksamilla rahoilla saadaan jotain hyvääkin aikaan. Välillä rahat varmasti menevät hyvään tarkoitukseen ja niillä saatetaan tehdä jotain yhteisen hyvinvoinnin eteen. Silti, en kannata tällaista turismin muotoa. Jos itse olen kiinnostunut tällaisista paikoista, haluan mennä näihin paikkohin omana itsenäni ja ihmisenä – en maksavana turistina.

Tuntuu kyllä hullulta, että me, keillä on mahdollisuus palata tuon tuskan näkemisen jälkeen isoihin taloihimme, käymme hetken ajan tirkistelemässä muiden elämää. Varmasti toki kurjuuden näkeminen saa meidät arvostamaan monia asioita ja valveutumaan, edes hetkeksi. Samaan aikaan koko tuskaturismi on hyvin kyseenalainen harrastus.

Oma motiivini ei ollut nähdä kurjuutta ja en oikeastaan edes tiennyt, mitä tältä kaupunginosalta odotin. Ehkä odotin rosoisuutta, valokuvauksellisuutta ja elämän makuista elämää. Sitä näin vain pienen pintaraapaisun, mutta sain hyvän ja tärkeän elämän oppitunnin. Silti, onneksi selvisin vain säikähdyksellä. Ensi kerralla menen sinne ilman kameraani ja tallennan nuo kauniit ja rappioromanttiset kadut sekä kujat vain aivojeni muistikortille.

Leave A Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Navigate