Istun autossa. Huristelemme nyt jossakin keskellä Marokon vuoristoseutua. Nopeatahtinen Marokon roadtrippimme jatkui noin tunti sitten valloittavasta Essaouiran pikkukaungista kohti toista rannikkokohdetta, Agadiria.
Maisema on kovin erilaista kuin eilen. Eilisen reitin tiet olivat suoraakin suorempia ja tasaistakin tasaisempia. Tämän päivän ikkunanäkymä on vuoristoista, mutta edelleen karunkaunista. Vuoristo on väriltään beige ja siellä täällä on vihreitä pisteitä, puita. Mieleen tulee tv-sarja Pieni talo preerialla tai joku cowboy-leffa.
Tie mutkittelee. Tien varressa näkyy vähän väliä aaseja, söpöjä aaseja. Vuohia ja lehmiäkin näkyy välillä. Paimenia näkyy myös. Samoin muita puiden alla hengailevia, peittäviin vaatteisiin kääriytyneitä ihmisiä. Vastaantulevaa liikennettä on vain vähän. Välillä ohitsemme kiitää sinivalkoisia vanhoja mersuja, ne ovat takseja.
Maisema muuttui juuri. Kauempana kimmeltää valtameri, Atlantti. Mieletöntä! Tämä maisema on minulle aivan uudenlaista ja kaikessa karuudessaan niin uskomattoman kaunista, että en enää malta tuijottaa tätä kuvaruutua enää hetkeäkään. Wau, olen myyty.
