Kliseistä tai ei, joskus kyse on enemmänkin matkasta kuin määränpäästä. Juuri päättynyt Venäjän autoreissu oli juurikin tällainen ja myönnän lähes marraskuisen Karjalan olleen matkakohteena sellainen ihan kiva, välillä jopa mitäänsanomaton. Itse matka taas oli melkoisen onnistunut, ihana loma.
Myönnän jopa matkan suosituimman kohteen, talvisen Pietarin, olleen tunnelmaltaan vain ihan kiva, vaikkakin arkkitehtuuriltaan kaunis kaupunki. Ei tosin juuri sen enempää.
Tutkimani osa Venäjää ei millään tavoin vienyt jalkoja alta. Ei, vaikka ylittäessä rajaa Vaalimaalla, passivirkailijan puhuessa itselleni vierasta kieltä kuunnellen samalla radiosta rakkauslauluja karvahattu päässään, kuvittelin saapuvani hyvinkin eriskummalliseen paikkaan. Paikkaan, jota olin etukäteen jopa vähän pelännyt. Minua oli peloteltu.
Olin väärässä. Venäjä ei ollut kovinkaan eriskummallinen, ei edes pelottava. Ei se maisema muutu rajaa ylittämällä, vaikka kieli, valuutta ja moni muu asia muuttuukin. Lähes marraskuinen Karjala ei suuresti maastoltaan Suomesta eroa, vaikkakin metsä on Suomen metsiä luonnonmukaisempaa ja saa rehottaa luonnollisessa tilassaan.
Samoin kuin pohjoisen Venäjän metsät, koko Karjala tuntuu hylätyltä ja unohdetulta. Tiet ovat valtaväyliä lukuunottamatta huonossa kunnossa, jos niitä edes teiksi voi kutsua. Välillä punainen Saab sai taistella menemään kuoppaisilla metsäpoluilla.
Venäjä ei ollut kovinkaan eriskummallinen, ei edes pelottava. Ei se maisema muutu rajaa ylittämällä, vaikka kieli, valuutta ja moni muu asia muuttuukin.
Myös Viipuri tuntui tyhjältä. Olimme majapaikkamme ainoat, jos nyt eräässä kerrossängyssä saapuessamme makoilevaa venäläismiestä ei lasketa. Saimme etsimällä etsiä ruokapaikkoja ja etenkin illan lasillispaikkaa. Löysimme pitkän etsimisretken päätteeksi ainoastaan pienen sporttibaarin, jossa oli meidän lisäksemme kaksi ihmistä katsomassa televisiosta jalkapalloa. Monrepos’n puisto ei loistanut enää, kuten Annikki Tähden laulaessa, se oli remontissa. Talvinen Viipuri on unohdettu, se oli pysähtyneen hylätty.
Pysähtelimme viikon aikana aivan tavallisissa kylissä, joilla oli myös aivan tavalliset suomalaiset nimet. Mieleen jäivät ainakin Koivisto ja Rapala. Kumpikin olivat aivan tavallisia venäläisiä kyliä, joissa oli aivan tavallista elämää, aivan tavallisia ravintoloita ja aivan tavallisia ruokakauppoja. Olisimme voineet olla yhdet muista, emme juurikaan erottuneet massasta. Ainoa, mikä erottui, oli punainen ja vanha Saab, joka sai katseita meitä kahta enemmän. Kaikki tämä tavallisuus oli toisaalta aika helpottavaakin, vaikka pakko myöntää, että joku osa minussa kaihosi edes vähän enemmän vieraan maan eksotiikkaa tai erikoisuutta.
Kun saavuimme Pietariin, maailma heräsi henkiin. Aitojen takana olevat omakotitaloalueet vaihtuivat ensin valtaviin kerrostalokomplekseihin ja myöhemmin kauniisiin, mahtipontisiin rakennuksiin. Autotiet olivat suuria ja niitä oli joka puolella. Liikennettä oli paljon ja ihmisiä oli paljon. Samaan aikaan tiettyjen alueiden hiljaisuus ilta-Pietarin kaduilla yllätti. Oliko kyse sitten vain niistä salassa olevista underground-paikoista, joita emme juurikaan löytäneet vai vain ja ainoastaan kylmästä vuodenajasta, sitä en tiedä.
Vaikka matkakohteena itänaapurimme olikin talvisaikaan vain hyvin tavallinen ja ihan kiva, matkaseurani oli tällä kertaa mitä parhaimmasta päästä. Olisin voinut vain istua mökissämme ja naureskella hänen kanssaan tai vain kumota viiniä jossakin Pietarin monista jazz-kapakoista, maailmaa parantaen ja toisistamme salaisuuksia udellen. Olisin voinut kulkea monta päivää enemmänkin käsikynkässä, saman sateenvarjon suojaa ja lämpöä etsien, tai toimia kartturina, kun Saab-mies kurvailee taidokkaasti pitkin Venäjän teitä.
Tämä matka oli yhtä suunnittelematonta seikkailua, emmehän lähtökohtaisestikaan tienneet, mitä me siellä Venäjällä tekisimme. Kunhan vain menimme ja hyvä, että menimme. Tätä on lomailu parhaimmillaan, suorittamisesta kaukana olevaa olemista edes vähän kauempana kotoa.
Ehkä tässä onkin oman matkailuni ydin tällä hetkellä, paikkojen tavallisen olemuksen löytäminen kaikkien niiden Instagram-täydellisten raakaruokaravintoloiden sijasta – tai ainakin niiden lisäksi.
Menisin toistekin, silloinkin valmiina kohtaamaan yllättävääkin tavallisuutta välillä sentään romanttisilla rimpsuverhoilla, pitkillä saapikkailla, ravintolattomilla hotelleilla, Ladoilla, pöydillä hyppivillä hiirillä ja kanaa sisältävillä Margherita-pizzoilla höystettynä. Ehkä tässä onkin oman matkailuni ydin tällä hetkellä, paikkojen tavallisen olemuksen löytäminen kaikkien niiden Instagram-täydellisten raakaruokaravintoloiden sijasta – tai ainakin niiden lisäksi.
