unelmat

Hiilloksesta ja säästöliekistä

Taas uusi sunnuntai, huomenna taas uusi maanantai. Päivät kestävät pitkään, mitään ei tapahdu. Poikkeusaikaa on eletty nyt jo melkein vuosi, elämää on eletty rajatuissa puitteissa jo noin 350 päivää.

Lasipöydälläni palaa taas kynttilä, kahvikuppi on puolillaan jo kylmentynyttä kahvia. Isoista ruutuikkunoista näkyvä valkoinen maisema on äärimmäisen kaunis, mutta myönnän alun talvihullaantumisen jälkeen kaipaavani jo jotain aivan muuta. Kaipaan joka solullani jo elämää ja huokaan syvään nähdessäni videoita paikoista, joissa luonto elää ja hengittää tätä hetkeä, eikä ole talviunilla. Minä en elä talvesta.

Vuosi siinä meni, että pystyin valehtelemaan itselleni kaiken olevan aivan riittävää ja kohdillaan juuri näin. Kysehän ei olekaan riittämisestä vaan siitä, minkälaisissa maisemissa ja tunnelmissa tuntee olevansa kotonaan. Kyse on palasten loksahtamisesta paikoilleen ja hetkessä elämisen taidosta. Vaikka kuinka elän parhaillaan puitteissa, joissa moni asia on hyvin, joku siellä sisälläni huutaa taas jotain aivan muuta. Tai kenties se joku huutaa elämää. Edes tunnetta, että on oikeasti elossa ja läsnä tässä kaikessa. Se tunne kai elämän tarkoitus lopulta onkin ja yksi onnellisuuden avaimista. Liike saa minut tuntemaan elämän.

Kaipaan kaikkein eniten kohtaamisia ja hetkiin heittäytymisiä. Ehkä oleellisin syy rakkaussuhteeseeni liikkuvan elämäntavan kanssa onkin kohtaamiset. Matkalla ja liikkeellä ollessani kohtaan koko ajan uusia ihmisiä, omia heimolaisiani. Moni vastaantulija on eri tavalla avoin kuin arjessa; enhän täällä itsekään ole yhtä vastaanottavainen kuin loman tunnelmissa ja vapaudessa. Matkalla koen, että mikä vain on mahdollista ja elämänrytmi suhteessa jonkun toisen elämänrytmiin sulautuu usein hyvinkin huolettomasti yhteen.

Kaikki on mahdollista, kun kaksi vapaata elämää kohtaa. Kun kaksi ihmistä on loman mahdollistamassa rentoutuneessa tilassa, hetkessä eletään ja kaikkea katsotaan puhtaammin silmin. Kun on aika mennä, mennään. Kun on aika jäädä, jäädään. Elämää eletään tunne edellä, ei järki ja velvollisuudet takaraivossa kritisoiden tai muttia huudellen. Sama pätee myös pienissä porukoissa. Kun samanhenkisten heimo kokoontuu ilman arjen tuomia aikatauluja, unelmia toteutetaan intuitiivisesti ja muistoja luodaan. Kenellekään ei tarvitse perustella, miksi seikkailun kutsuun kannattaisi vastata myöntävästi ja kaikki tietävät, miltä elämänpalo tuntuu.

Tämä nykyhetki on sammuttanut liekin, tai ehkä vain tehnyt tulesta hiillosta. Vaikka liekki palaa lähes päivittäin kynttilöissä lasipöydälläni, oma liekkini palaa säästöliekillä. Samaan aikaan säästöliekki saattaa säästellä itseään jotain varten, hiillos kytee, odottaen roihauttajaa.

Se, mitä tämä hetki on tehnyt, on nostanut pintaan kaipuun omannäköistä elämää kohtaan. Vaikka elämän puitteet ovat ulkoisesti kohdillaan, joku ei nyt täsmää. Oma heimo ja kohtaamiset taitavat taas kerran olla se puuttuva palanen. Arki vie heimon erilleen toisistaan ja loppujen lopuksi monet asiat ovat parhaita jaettuina. Oli se sitten talvi, korona tai pelkkä pysähtyneisyys, en tunnista itseäni tällaisena.

Juuret kasvavat nyt kovaa vauhtia jossain tuolla pinnan alla ja tulee taas hetki, kun ne pompsahtavat pinnalle ja valmis kokonaisuus kohoaa ihan silmissä. Tunnistan tämän tunteen, jotain on tapahtumassa. Vaikka vielä en osaa edes unelmakartalleni tulevaa kasata, joku osa minussa työstää nyt suunnitelmaa minusta tietämättä.

Josko sitten olisin myös itse siihen valmis?

 

Seikkailijattaren etukortti on avain etuihin.
Joko sinulla on omasi? Hanki nyt ja aloita etuilu!

 

indonesia

Johtajaksi indonesialaiseen majataloon?

Tein vuodenvaihteessa aarrekartan. Sellaisen ihanan visualisoinnin unelmistani ja elämäni sekavasta suunnasta. Liimasin paperille enemmän kuvia palmuista ja saarista kuin koskaan aiemmin. Liimasin jopa sanat: ”Olen valmis muuttamaan pois Suomesta.”

Vietin koko huhtikuun Indonesiassa. Saarista koostuvassa tropiikin maassa. Matka oli upea ja kamala; elin jatkuvassa tunnemyrskyssä, mutta olin fyysisesti paratiissani. Olin henkisesti kotona.

Sattuma ja intuitio veivät minua eteenpäin, valitsin majapaikkani ja reittini fiilispohjalta. Kysely joogatunneista ja terveellisistä mehuista johti minut Airbnb-majapaikasta mehulle. Mehu johti ekologiseen bambuvillaan tutustumiseen. Tutustuminen muuttui kahden yön majoitukseksi (juuri kaksi seuraavaa yötä olivat vapaana, muuten paikka oli täysin täynnä).

Kaksi yötä majatalon vieraana, suorasanaisena ja visuaalisena sellaisena, johtivat työtarjoukseen:

”Me olemme etsineet hotel manageria. Mietin, että kiinnostaisiko sinua? Meistä sinä voisit olla juuri sopiva!”

Sydän pomppasi kurkkuun ja hymy nousi korviin. Tiesin olevani hyvinkin oikeanlainen heidän muutaman bambumökin majapaikkansa, kasvisravintolansa ja joogastudionsa johtoon. Se kaikki oli ollut kaukainen unelmani. Sellainen, josta unelmoi salaa ja johon uskoo joku päivä kenties päätyvänsä.

Se päivä ja se tillaisuus tuli nyt. Ikävä kyllä, se tuli aivan väärään aikaan.

Kevään aikana pohdiskelin asiaa monelta kantilta ja yritin miettiä, saisiko työn aloitettua hieman myöhemmin. He etsivät sitä oikeaa ja tarvitsivat jonkun jo pian. Oma aikatauluni muokkautui raskaanaolevan siskoni ja isäni kuoleman kautta. Keväällä ajoitus maailman toiselle puolelle muuttamisen suhteen oli aivan pepusta, suoraan sanottuna.

Jouduin kieltäytymään minulle tarjotusta tilaisuudesta. Siitä tilaisuudesta, jonka olin käytännössä aarrekarttaani liimannut. Valitsin perheen, valitsin järjen. Hyväksyin, että ajoitus ei vain toimi.

Sitten maa järisi. Se järisi Indonesiassa useaan otteeseen. Hyvä, että en ollut lähtenyt. Jos olisin seurannut unelmaani, olisin päätynyt hotellinjohtajaksi saarelle, jossa ei ole ainuttakaan turistia ja ties mitä olisi voinut tapahtua. Monelle tapahtuikin, moni on edelleen pulassa ja tarvitsee apua.

Kieltäydyttyäni työstä, tilaisuus löysi taas luokseni. Tilaisuus lähteä Indonesiaan on taas läsnä. Se kummittelee mielessäni koko ajan ja puhelimessani olevat yhteystiedot majapaikan irlantilaisiin omistajiin pitävät meidät edelleen kytkettyinä toisiimme. Edelleen he ovat sitä mieltä, että olisin sopiva.

Tilanne on nyt se, että odotan mustaa paperilla. Odotan työehtoja, odotan tietoja työstä ja kaikesta. Tunnustelen ja samaan aikaan järkeilen. Tilaisuus tuntuu juuri minun tieltäni. Tuntuu, että minun kuuluu mennä tuonne ja ottaa tuo työ. Tuntuu, että minun kuuluu muuttaa Gili Menon autottomalle saarelle. Se tuntuu oikeammalta kuin mikään muu pitkään aikaan.

Silti pelkään. Pelkään luopua arjesta, kampaamoasiakkaista, kauniista kodista, kissasta ja näennäisestä turvasta. Silti koen, että jos ehdot ovat maailman huonoimmasta palkasta huolimatta hyvät, saatan vastata myöntävästi. Siitäkin huolimatta, että joutuisin naispomoksi kulttuurissa, jossa nainen ei ole se, joka päättää. Tekisin työtä paratiisisaarella, joka on pieni saari. Saarella, jolla tekeminen loppuu nopeasti kesken ja jossa kaikki naamat ovat tuttuja muutamassa päivässä. Saarella, jolle elintarvikkeet pitää hakea suuria maanjäristystuhoja kärsineeltä Lombokin saarelta ja saarella, jolla ei ole pakopaikkaa esimerkiksi tsunamin iskiessä.

Silti, pelosta huolimatta, odotan innolla työehtoja ja lisätietoa. Teen niin samaan aikaan, kun koko muu maailma tuntuu lisääntyvän ja vakiintuvan. No, ainahan minä olen ollut omani tieni tallaaja. Katsotaan, mitä tapahtuu. Eiköhän elämällä ole suunnitelma. Yritän nyt kuunnella sitä ja seurata oman sydämeni ääntä.

”Jos tulet, milloin voit aikaisintaan tulla? Viisumin hankinta on kallis prosessi, joten voisitko sitoutua vaikka vuodeksi?”

”Ehkä helmikuu voisi olla realistinen. Ja kyllä, vuosi kuulostaisi hyvältä.”