syvällistä

Se kaikkein tärkein matka tapahtuu juuri nyt

Elämä tapahtuu, kun olemme kiireisiä tehdessämme muita suunnitelmia, näinhän julisti sanoillaan jo John Lennon.

Kun suunnitelmilta ja haaveilta viedään pohja ja kun kokonainen maailma pakottaa näennäisesti pysähtymään, on katsottava lähemmäs. Kun maailma pakottaa siirtämään suuremmat reissuhaaveet mukisematta hamaan tulevaisuuteen ja mahdolliset tulevaisuudennäkymät samenevat, on viimeistään opeteltava elämään hetkessä ja keskittymään nykyhetkeen. Näin kävi kuluneen vuoden aikana monelle, myös itselleni.

Samaan aikaan, kun maailma kutisti tarjoamiaan mahdollisuuksia, se muutti rytmiään. Tuntuu, että kuluneen vuoden aikana aika sai uuden merkityksen. Vastoin alkuun luultua, aika ei suinkaan hidastanut kulkuaan. Monen siirtyessä etätyöhön ja töiden siirryttyä asioiden internetin pohjattomaan avaruuteen, aika alkoi tikittää entistä kiivaammin ja eletyt hetket alkoivat tuntua entistä ohikiitävämmiltä, jättämättä muistijälkeäkään. Elämä alkoi enenevissä määrin tapahtua mielessä, ei sydämessä. Kuinka nopeatempoisen internetin maailmassa olisi mahdollista olla kirittämättä omaa ajatuksenjuoksua ja kuinka sitä kirittämällä olisi enää tilaa kuulostella mieltä syvempää itseään?

Osaamatta aina elää oppini mukaan, olen jo pitkään kokenut syvimmät tai ainakin merkityksellisimmät onnenhetket yksinkertaistetussa todellisuudessa. Turhista ärsykkeistä riisutuissa hetkissä, joissa suurin voimavara on läsnäolo. Läsnäolo taitaakin olla hyveistä haastavin, kun mieli jatkuvasti suunnittelee ja visioi seuraavia käännöksiä omalla polullaan. Tässä ollaankin suuren ristiriidan äärellä: unelmia kannustetaan jahtaamaan, mutta aina tulee uusia unelmia jo ennen kuin edellinen on saavutettu. Loputon kilpajuoksu. Juoksurinki, jonka suurimpana pelkona on elämättä jätetty elämä, joka valuu hiekkana sormien välistä liialti tulevaa suunniteltaessa. Silti ringissä pyöritään, aina jotain jahdaten ja pysähtymistä peläten.

Moni varmasti tietää tunteen, kun ensimmäiset päivät esimerkiksi pienellä paratiisisaarella ovat taivaallisen rentouttavat. Puuhaa riittää ja kaikki on hetken aikaa uutta, aisteja hellitään ja elämä tuntuu täydeltä. Sitten iskee tylsyys. Tylsyys on etappi, kun voisi ja haluaisi jatkaa matkaa. Mutta tylsyys avaa suurimman mahdollisuuden kaikkein kauneimmille hetkille ja syvimmälle nautinnolle; mutta vain, jos siihen osaa pysähtyä. Itse en osaa, tylsyys on tunteista vaikein.

Tiedätteko myös sen tunteen, kun kohteet on kuvattu, kun paikkaa on koluttu ja elämää eletty. Kun suorittaja itsessä alkaa rentoutua ja kun elämystenmetsästäjä hiljenee, tulee tilalle läsnäolo. Tunteen, kun syvä keskustelu uuden ihmisen kanssa saattaakin viipyillä tunteja ilman, että edes vilkaisee kelloa tai kuvittelee menettävänsä jotain.

Kun osaa taas havainnoida luonnon rytmin, perhosten lennon ja sammakoiden iltakurnutuksen. Kun osaa vain olla, siinä piilee suurin kauneus. Läsnäolo on se, joka jättää syvimmän jäljen. Mitä enemmän meillä on vaihtoehtoja ja unelmoinnin aiheita, sitä kovempaa juoksemme päämäärää kohti, matkan varrella kenties kiinnostavimmista risteyksistä kääntymättä tai kauneimmilla paikoilla pysähtymättä. Siinä samassa jahtaamisen ringissä, vaikka olemme jo perillä.

Kulunut vuosi tai kenties jo aika ennen sitä on alkanut raottaa toisenlaista kauneuttaan, toista todellisuuttaan. Se on vahvistanut ajatuksia hidastamisesta ja yksinkertaistamisesta. Tuumasta toimeen on silti vielä pitkä matka, äärimmäisen pitkä matka. Silti parhaimmat matkani ovat hidastuneet jo ennen koronaa, kauneimmat hetket ovat viipyilleet entistä pidempään ja unelmat ovat yksinkertaistuneet. Kai tämän kaiken vaihtoehtojen runsaudenpulan keskellä oma levoton sieluni on ainakin hetkittäin hieman rauhoittunut ja samalla oppinut luottamaan, että kenties suunnittelematta päätyy oikeimpiin mahdollisiin paikkoihin.

Niinhän se on, että sydämen suunnitelman kuulee vain, jos antaa mielen välillä hiljentyä ja suostuu tai pakottaa itsensä hidastamaan tahtia. Joskus hidastamisen pitää tulla pakkona, mutta pakko on paras motivaattori.

Saa nähdä, nouseeko levottomuus entistä voimakkaampana taas avautuvien mahdollisuuksien myötä. Mitä luulette omalla kohdallanne?

Lukuvinkki: Jos pidit tästä jutusta, jatka mielen matkailua seuraavaksi tänne!

Psst! Jos olen viime aikoina ollut hiljaa, aika on mennyt Seikkailijattaret-yhteisöni kehittämiseen. Myös Instagramini puolella on paljon muunlaista sisältöä.

 

Blogivaiheilusta ja merkityksellisyydestä

Olen ollut hiljaa. Aika katosi, elämä vei mukanaan. Oli hetkiä, kun mikään tarina ei tuntunut tarpeeksi kiinnostavalta tulevansa kuulluksi tai hetki oikealta käytettäväksi kirjoittamiseen. Uusi kirjoittajan lukko. Kyllä tämä nyt takkuaa, mutta kyllä tämä solmu tästä vielä aukeaa.

Olen kirjoittanut blogiani nyt kuusi vuotta. Se on kulkenut matkassani mukana ja pitkään. Niin toivon sen edelleenkin kulkevan, vaikka välillä koko blogimaailma tökkii aika pahasti. Blogimaailma; sen kilpailu ja  tyrkyttäminen. Kaupallisuus ja epäaitous. Toisto ja runsaudenpula. Eikö kaikki ole jo tehty? Eikö kaikkea ole jo liikaa?

Entäs sitten Instagram? Asia vielä erikseen. Miten ihmeessä ihmiset jaksavat tykätä toinen toistaan merkityksettömämmistä takapuolikuvista sun muista, kun ajan voisi käyttää huomattavasti hyödyllisemminkin, merkityksellisemmin?

Olen käyttänyt oman aikani viime aikana tavallisten asioiden parissa, aivan tavallisen arjen äärellä. En ole matkakuumeillut, olen nauttinut arjesta ja matkailijan elämäntapani tuomisesta elämääni työni kautta. Olen jutellut matkajuttuja asiakkaiden kanssa ja jakanut vinkkejä, kuten ennen blogia konsanaan. Olen löytänyt merkityksellisyyttä kohtaamisista työpaikallani. Kuinka upeiden ihmisten kanssa saankaan viettää aikaa, kuinka merkityksellistä työtä voikaan tehdä tässä psykiatrin ja muodin ammattilaisen välimuototyössä, kampaajana?

Olen bloggaamisen sijasta myös liittynyt kuntosalin jäseneksi, aivan tavallisen kuntosalin jäseneksi. Olen jopa Tinderöinyt, viihdyttänyt itseäni uusilla ihmisillä ja heidän mielipiteillään. Olen viettänyt aikaa ystävien kanssa ja hakeutunut myös omaan kotikolooni viettämään sosiaalisen elämän vastapainona introverttiaikaa.

Olen vaiheillut. Miettinyt, mitä haluan ja mikä olisi hyväksi. Rehellisyyden nimissä miettinyt, onko koti enää koti ja jos ei, missä se koti oikein voisi olla. amln

Voi vaiheilu. Tässä jutussakaan ei ole päätä eikä häntää, mutta tämä tuntui tarpeelliselta ennen uusien matkajuttujen vuoroa. Bla bla, lukko on aukeamaisillaan, mutta kaipaan mielipiteitä: mihin suuntaan blogimaailma on menossa ja minkä toivoisitte muuttuvan?