soolomatkailu

Matkapäiväkirja: Kuukausi matkaa takana, mitä mielessä?

Sawa dee kaa!

Istun minibussissa matkalla Etelä-Thaimaan suurimman kaupungin, Hatyain, kautta kohti Malesian Penangia.

Passiini tammikuun 2. päivä Bangkokin lentokentällä painettu leima sallii 30 päivän maassaolon Thaimaassa ja huomenna on oman leimani viimeinen voimassaolopäivä. Poistun Thaimaasta melkein kuukauden oleilun jälkeen jo tänään, ihan vain varmuuden vuoksi.

Vielä eilen en tiennyt, minne seuraavaksi suuntaisin. Oli jo lähellä, etten varannut lentoja Filippiineille, mutta viime hetkellä päätin kuitenkin jatkaa matkaa helpoimman kautta ja poistua Thaimaasta naapurimaahan, Malesiaan.

Kuukausi Thaimaassa ja matkani ensimmäinen kuukausi meni kuin siivillä, kuten aika tuppaa nykyään menemään. Samaan aikaan elämä Suomessa tuntuu jo kovin kaukaiselta. Myös hetki, kun stressinkyynel silmässä paikkailin uudenvuodenaattona kamojani entisen työpaikkani kaapeista ja yritin valmistaa koko maailmaa heittäen jopa samalla roskiin väärän jätesäkin, edelleenkään tietämättä, mitä vahingossa konmaritin.

On yhteenvedon aika. Mitä kaikkea yhteen kuukauteen mahtuikaan ja miltä tuntuu nyt? Minne tie vei ja minne se vie seuraavaksi?

Kuukauteen mahtui yksi myöhästynyt lento ja sen takia pieni visiitti Qatarin Dohaan, keskelle Arabiemiraattien säihkettä ja kurinalaisuutta.

Siihen mahtui todella monta tiekilometriä. Monta bussissa istuttua tuntia, koska olen pyrkinyt matkustamaan täällä ollessani maitse ja meritse. Siihen mahtui jopa kaksi bussissa nukuttua yötä. Samoin siihen mahtui monta skootterin selästä käsin tutkittua kolkkaa, laskemattoman monta tiekilometriä.

Kuukauteen mahtui ihastuminen Pohjois-Thaimaan Paihin ja monta hyvää keskustelua ja mukavaa hippeilyn hetkeä. Hetkiä, kun tunsin olevani kotonani ja kun palaset loksahtelivat.

Siihen kuului todella monta kasvisateriaa ja meditaatiotuntia. Viisi hiljaisuudessa ja kurinalaisuudessa elettyä päivää buddhalaisessa luostarissa ja monta thai-sanaa, jota en ymmärrä.

Kuukauteen kuului myös aivan liikaa melua ja saastetta. Siihen kuului Chiang Main ja Bangkokin vilskettä, vilinää ja pakokaasua. Kaduilla käveleviä rottia, joka puolella kaahailevia autoja sekä mopoja ja siellä täällä parveilevia ihmismassoja.

Siihen kuului saarielämää Koh Phayamin ja Koh Lantan saarilla. Molemmat saaret olivat kivoja, mutta eivät suinkaan täydellisiä. Etsintä jatkukoon.

Kuukauteen kuului hyvää oloa. Siihen kuului juoksua rannalla ja polskimista vedessä. Päivittäinen kookos sekä vuorotellen terveysruokaa ja Thai-ruokaa. Niin, ja monta hierontaa, tietysti.

Siihen kuului liikaa säätöä ja etsintää, ehkä liiankin monta tutkittua paikkaa. Liikuin, koska halusin löytää sen oikean, juuri nyt oikealta tuntuvan paikan. Löysin sellaisen Paista, mutta silti jatkoin etsintää kohti merta.

Kuukauden aikana päädyin haistelemaan tupakansavua enemmän kuin olisin halunnut ja kuuntelemaan pauhaavaa musiikkia enemmän kuin olin toivonut. Välillä jopa tuntui, että melua pakoon ei pääse minnekään. Loppujen lopuksi, sain aika vähän aivan omia hetkiä. Hetkiä, joita ei keskeytä liikenteen tai ihmisten äänet. Tajusin tarvitsevani sellaisia hetkiä yllättävän paljon. Ymmärsin niiden tarpeellisuuden. Se on tärkeä oppitunti.

Ehkä kuukauden kohokohtia ovatkin olleet pienet, rauhalliset ja koruttomat hetket. Ne hetket, kun heräilen aamulla ja seuraan apinoiden elämää ja hetket, kun tarkkailen rapujen marssia tai kun leikin meren aalloilla. Sellaista siis lisää seuraavaan, kuukauteen, jonka ainakin aloitan Malesiasta. Katsotaan, minne tie vie ja mistä se paras paikka olla löytyy – vai löytyykö?

Lämpöä sinne Suomen talveen!

Laura

Yksin, mutta ei yksinäinen

Istun yksin illallisella. Korvissani on napit ja kuuntelen taianomaisen kaunista musiikkia, joka vie minut ajatuksissani jonnekin kauas. Olen tässä hetkessä onnellinen.

Olen juuri syönyt paistetut nuudelit kasviksilla ja nyt siemailen kookosvettä. Viereisessä katoksessa istuu iso joukko ihmisiä. Istuin siellä aiemmin, mutta kuunneltuani hetken heidän juttujaan, vetäydyin omaan tilaani, What’s Up -puhelun turvin.

Olen mieluummin yksin kuin seurassa, joka ei nappaa tai joka ei sovi omaan mielentilaani. Nyt olen mieluummin yksin. Nautin omasta seurastani, tarvitsen omaa aikaa.

Olen tottunut olemaan yksin. Yksinolo omasta tahdosta on kullanarvoista. Sillä ei ole mitään tekemistä yksinäisyyden kanssa. Tiedän myös sen tunteen, mutta nyt olen todella onnellinen omassa yksinolon tilassani.

Jos tässä hetkessä joku oikeanlainen ihminen liittyisi seuraani, toivottaisin hänet kenties tervetulleeksi. Tunnistaisin sellaisen jo kaukaa, olemuksesta. Viimeistään, kun hän avaisi suunsa. Se on jännä, miten helposti sitä tunnistaa niin sanotut sukulaissielut tai ainakin ne, joiden kanssa kokee olevansa samalla aaltopituudella. Sen vain tietää, joskus tietysti myös erehtyy.

Tänään oli myös hetki, kun kaipasin seuraa. Liityin lounaspöydässä mukavan chileläisen reissaajan pöytään ja jatkoimme yhdessä jälkiruoalle, herkulliselle vegaanijäätelölle. Jatkoimme vielä rannalla kävelylle, jonka jälkeen moikkasimme ystävällisesti ja sanoimme, ”Törmätään taas!”. Reissussa on helppoa tutustua uusiin ihmisiin, jos haluaa.

Itselleni on helpompaa ja kiinnostavampaa kohdata yksilöitä kuin suuria laumoja. Suurissa porukoissa jokainen saa taistella puheenvuorosta ja usein joku yksittäinen ihminen on koko ajan äänessä. En jaksa taistella paikastani suuressa laumassa. Kohtaan mieluummin yksilöitä, oman tiensä tallaajia. Ne sellaiset ovat tervetulleita pöytääni, ne sellaiset omasta tahdostaan yksinäiset sudet. Sellainen kai on myös ainakin yksi puoli minuakin. Siksi minä heistä tykkäänkin.

Viihdyttekö te omassa seurassanne? Omissa oloissanne? Vai tarvitsetteko aina edes jotakin seuraa?

sinkku

Vuosi sinkkuna – sain taas soolomatkailla, mutta mitäs nyt?

Yhtä nopeasti kuin uusi ihminen voi tulla omaan elämään, yhtä vähin äänin hän voi siitä myös poistua. Näin kävi omassa elämässäni.

Siitä on nyt aika lailla päivälleen tasan vuosi, kun noin 2,5 vuotta kestänyt intensiivinen parisuhde edellisen seikkailukumppanini kanssa päättyi. Siitä, kun tunteiden vuoristorata, suhde espanjalaisen kanssa, päättyi. Suhde, joka pakotti peiliin katsomiseen ja sitä kautta paremmaksi ihmiseksi kasvamiseen. Suhde, joka oli alusta alkaen vaikea, mutta myös aivan alusta alkaen mahdollisti monen unelman toteutumisen.

Melkein kolmessa vuodessa saimme toteuttaa molempien unelmia, ne kun sattuivat osittain olemaan jaettuja. Elimme matkailuautossa, asuimme kauniissa kodissa ja seikkailimme maailmalla. Liikuimme luonnossa, haaveilimme Tiny house -kodista ja polttelimme takkaa. Välillä vain olimme. Yhteiset unelmat olivat meidän juttumme, halusimme täsmälleen samoja asioita, siinä samalla sokeuduimme totaaliselle erilaisuudellemme.

Vaikka suhteessa voi olla unenomaisia hetkiä ja unelmien toteutumista, yhteiset unelmat eivät kanna kovinkaan pitkälle, jos kaksi ihmistä eivät vain ymmärrä toisiaan. Kaikki päättyi lopulta nopeasti kuin salama, vaikka ero teki tuloaan jo pitkään. Paljon pidempään kuin kukaan olisi voinut kauniiden kuvien perusteella arvata. Minut hyvin tietävät ja rivien väleistä lukijat osasivat kyllä aavistaa eron, odottaakin sitä, jopa toivoakin sitä.

Tottakai vielä loppumetreillekin asti oli olemassa myös paljon kaunista, hyviäkin hetkiä. Silti oli aika päästää irti. Meidän oli ehdottomasti aika päästää irti, sen aika oli oikeasti ollut jo paljon aiemmin.

Siitä on nyt tosiaan noin vuosi, kun muutin uuteen huoneeseeni ja jatkoin elämääni sinkkuna, sitä kautta myös soolomatkailijana. Olen viimeisen vuoden ajan saanut olla ja matkustaa juuri, kuten haluan. En ole ollut velvollinen raportoimaan menoistani tai tuloistani, suunnitelmistani tai suunnittelemattomuuksistani. Olen saanut tarttua omiin päähänpistoihini, olen voinut olla ottamatta toista huomioon ja tehdä juuri sitä, mitä haluan. Olen saanut heittäytyä oman elämäni virran vietäväksi ja voi että, kyllä se on aika myrskyisästi nyt riepotellutkin − hyvässä ja huonossa.

Erästä miespuolista ystävääni lainaten, se joku antaisi minun olla oma itseni ja minä antaisin hänen olla juuri hän.

En tiedä, onko syy syksyn saapumisessa vai sunnuntaissa, mutta huomaan miettiväni yksinoloa. Huomaan kaipaavani taas seikkailuseuraa.

Samaan aikaan, kun rakastan seikkailla yksin ja olen kokenut monta taianomaisinta hetkeä aivan yksin, huomaan taas kaipaavani jotakin. Huomaan ajattelevani, että olisihan nämäkin kauniit hetket mukavaa jakaa jonkun kanssa. Onhan se totta, että moni hetki maksimoituu jaettuna (toisaalta huonossa tai väärässä seurassa kauneimmankin hetken saa pilattua silmänräpäyksessä).

Kun puhun kaipaavani jotakin, en todellakaan tarkoita vain jotakin, en missään tapauksessa ketä tahansa. En kaipaa elämääni ketään, joka rajoittaa liikaa elämääni tai omaa kasvuani. En ketään, joka tarvitsee minua jatkuvasti tai asettaa minulle jatkuvia odotuksia. En ihmistä, joka ei ole menossa samaan suuntaan kanssani. Kaipaan kanssani samaan suuntaan matkustavaa ihmistä. Sellaista, joka on kanssani samalla matkalla henkisesti ja fyysisesti.

Erästä miespuolista ystävääni lainaten, se joku antaisi minun olla oma itseni ja minä antaisin hänen olla juuri hän. Siteeraamani ystävä tapasi vapaasieluisuudestaan huolimatta juurikin sellaisen oikeanlaisen ihmisen. Hän tapasi hänet paikassa, jossa hänen kuuluikin olla juuri tuolla hetkellä. Tilanteessa, missä sattumalla ei ollut mitään tekemistä.

Sellaisen ihmisen ja kohtaamisen toivotan itsekin omaan elämääni tervetulleeksi. Sellaisen, joka ei ole vain sattumaa. Sellainen ei taida löytyä Tinderistä vaan hän löytyy juuri silloin, kun aika on kypsä. Se ei välttämättä vielä ole aivan kypsä, mutta suunta on oikea. Tunnen sen.

Siihen asti tutustun vielä omaan itseeni. Tutustun taas siihen ihmiseen, joka olin ennen edellistä parisuhdetta ja toisaalta siihen, minkälainen olen nyt. Nyt olen oppinut virheistä, mutta kaivelen vielä sieluni ja mieleni sopukoista kaikkein parhainta versiota itsestäni. Sitä, joka on vieläkin taisteluiden seurauksena vähän piilotellut, mutta kurkkii jo nurkan takaa todella useinkin.

Mitä mieltä te olette: rajoittaako vai mahdollistaako parisuhde? Voiko parisuhteessa olla paras versio omasta itsestään vai nousevatko kaikki haastavat puolet pintaan?