Juna kiitää jossakin Riihimäen ja Hämeenlinnan välimaastossa. Ikkunoista vilisee himmentyneiden ja murrettejun värien sävykirjon maalausmainen maisema, kuulokkeissa soi Stress Relief -soittolista.
Rakas matkapäiväkirja, Olen nyt ollut tällä matkalla yli kaksi kuukautta ja kotiinpaluu alkaa jo häämöttää. Matkan viimeinen määränpää ennen kotiinpaluun alkamista tulee olemaan Indonesian Sumatran saaren pohjoisin kolkka ja siellä pieni saari nimeltään Pulau Weh.
Sataa, sataa, ropisee. Yritän antaa jo kuudetta päivää jatkuvan sateen olla vaikuttamatta oman elämäni zen-tilaan, mutta huonolla menestyksellä. Itse asiassa koko zen on vain kaukainen unelma juuri nyt ja levottomuus on vallannut mieleni. Sellainen levottomuus, ettei tiedä miten sitä olisi ja missä olisi.
Elämä muistuttelee tasaisin väliajoin arvaamattomudestaan. Yksi sekunti voi muuttaa elämän, pahimmillaan jopa lopettaa elämän olemassaolon. Kannattaako pelolle antaa valta? Onko pelko myös tarpeellista?
Yleensä matkan jälkeen aloitan kertomalla kuulumiset ilosta hihkuen ja ylistyssanoilla. En tiedä, mitä nyt on tapahtunut. Palasin Sri Lankan ja Malediivien yhdistelmämatkalta ja huomaan kuvailevani matkaa sanoin “erilainen” ja “kontrastinen”, mutta silti “upea”.
Sairaana oleminen on asia, josta kukaan ei nauti. Sairastaminen kotona on edes hieman siedettävämpää kuin jossakin maailman kaukaisessa kolkassa sairastaminen. Suomessa tietää, mistä apu löytyy; apu on yleensä aina lähellä ja avun saa omalla äidinkielellään.
Elämä on arvokas. Usein asioiden arvokkuuden ymmärtää vasta liian myöhään, silti joissakin tilanteissa annetaan toinen tilaisuus. Kaikki voi muuttua pienessä silmänräpäyksessä ja koko maailma voi kääntyä päälaelleen, aivan odottamatta.
Onko naisena yksin matkaaminen turvallista? Onko yksin reissuun lähtemisessä mitään järkeä? Entä voisiko naiseudesta olla matkustaessa myös jotakin hyötyä?
Sitä ei aina ajattelekaan, kuinka merkityksellinen yksi muka merkityksetön kohtaaminen voi olla. Joskus yksi ihminen tai yksi lause voi muuttaa päivän hyvästä huonoksi tai päinvastoin.
”Miten sä uskallat?” on kysymys johon törmään lähes joka kerta kertoessani reissusuunnitelmistani jollekin. Uskallan, koska en elä pelko edellä.
Olen rohkea matkailija. Menen välillä niihinkin paikkoihin, joihin moni muu ei matkoillaan päädy ja usein löydän todellisia aarteita. Silti yritän olla olematta tyhmänrohkea. Monesti näistä vähemmän tutkituista paikoista löytyy valokuvauksellisuutta, mutta valokuvauksen kanssa pitää olla tarkkana ja huomaavaisuus kuvattavien paikkojen ja etenkin ihmisten suhteen on aina oltava matkassa mukana.