mielen matkat

Madeira

Madeira ja tähtiin kirjoitettu matka

Se oli jälleen kerran matka, joka valitsi minut. Matka, joka oli tähtiin kirjoitettu.

Vehreyden ja lämmön, edullisen lennon ja sattumanvaraisen ajoituksen perusteella valikoitunut Portugalille kuuluva autonominen Madeiran saari tarjosi tällä kertaa puitteet sekä seikkailulle uudessa matkakohteessa että sitäkin suuremmalle löytöretkelle oman elämän syväsukelluksella.

Lomalento Madeiran merenrantalentokentältä Helsinki-Vantaan tuttuakin tutumpaa havupuiden reunustamaa kiitorataa kohti nousi ilmaan alle kaksi tuntia sitten, viikko samaiseen paikkaan möykkyisästi laskeutumiseni jälkeen. Korvatulpat korvillani annan tilaa omille ajatuksilleni, ne käyvät kelauksella taaksepäin kuluneen viikon vuodelta tuntuneen irtioton hetkiä.

Käsimatkatavaroihin mahtuneissa kantamuksissani kuljetin paksua kirjaa, josta avasin ennen tätä paluulentoa vain yhden ainoan sivun ja valitsin kirjaan uppotumisen sijasta uppoutua käsillä leijaileviin hetkiin. Uppouduin perhosten lentoon, merilintujen piipitykseen, aaltojen liikkeeseen, elämän oppitunteja käsitteleviin keskusteluihin ja auringonlaskudrinkkeihin, jopa paikallisiin poncha-juomiin.

Samalla hetkellä, kun jokunen viikko sitten varasin erittäin halvat lomalennot varasin itselleni aiemmin tuntemattomalta ja tutkimattomalta Madeiran saarelta myös majapaikan. Sen enempää asiaa tutkimatta varasin värikkäällä tunnelmallaan ja vehreydellään hurmanneen majapaikan itselleni lähes koko matkan ajaksi. Viimeiselle yölle annoin tilaa sattumalle, tapani mukaan.

Majapaikan kuvat olivat luvanneet terveellisiä aamupalakulhoja paikan sisäpiharavintolasta. Olin kuvitellut detoxaavani ja rentoutuvani myös kehollisesti, rauhoittavani viime vuosina liian usein ylikierroksilla hyrrännyttä mieltäni. Mieltä, jota on kuormittanut liian moni asia ja kehoa, jonka stressihormonitasot ovat kaiken kauniin rinnalla olleet jo liian pitkään ainakin hetkittäin loppuunpalamisen rajamailla.

Madeira upea majoitus maisemalla meri ja vuoret.

Odotukset. Siinä onkin sana, josta voisi aloittaa tämän(kin) löytöretken tärkeimmän oppiläksyn. Olin odottanut syöväni majapaikan ravintolassa, mutta toisin kävi ja ravintola sattui olemaan juurikin koko matkani ajan poikkeuksellisesti suljettu. Olin myös halunnut mennä kauas pois melusaasteesta, mutta maailma päättikin järjestää tälläkin kertaa matkalleni myös juuri sitä, mitä vastustan: valtavia tietyömaita ja remonttimelua.

Luovuttuani odotuksista ja annettuani elämän tapahtua, päädyin lopulta toteamaan ääneen, että elämä on remontissa ja työn alla. Sama lause toi minulle matkaystävän, jonka kanssa pääsimme aiheiden syviin päätyihin ja hänen looginen ajattelunsa ravisteli jatkuvasti ärsytykseen asti tunteet edellä elävää minua. Pyrin myös hakeutumaan mahdollisimman kauas remonttitöiden melusta ja hukutin epämiellyttävät äänet meren kohinaan aina, kun se oli mahdollista. Silti, miten on edes mahdollista, että joka ikisessä paikassa, jonne menen, vinkuu lähettyvillä aina vähintään yksi sirkkeli? Loppuuko remontti, jos en yritä vastustaa sitä? Kutsunko melua elämääni yrittämällä vältellä sitä vai onko maailma vain yksinkertaisesti yksi totaalinen rakennustyömaa?

Ihanan majapaikkani ravintolan kiinniolo oli lopulta hyvä asia ja toi majapaikkaan entistä enemmän rauhaa. Mikä parasta, satuin myös tutustumaan paikalla poikkeuksellisestikin juuri nyt olleeseen henkilöön, joka sattui olemaan paikan perustaja ja valitsi kohdella minua erityisen hyvin. Sanoi tykkäävänsä minusta. Sain kahvia riippumattoon, sain banaaneja eväiksi ja sain kohtelua, mitä hiljattain 40-vuotta täyttänyt oikean aikuisuuden portilla piehtaroiva naishenkilö juuri nyt toivoo vastakkaiselta sukupuolelta.

Tästä voimmekin hypätä seuraavalla aasinsillalla tarpeisiin. Tämäkin matka vei tilanteisiin, joita tarvitsin omalla polullani. Onnellisuudella ja tähtipölyllä kuorrutettujen hetkien lisäksi jouduin kontrolloimattomuuden ja siihen liittyvän pelon äärelle. Istuin auton kyydissä, jonka jarrujen kuulin autoon noustuani olevani rikki. Istuin alkoholia nauttineiden ihmisten peltipurkin kyydissä. Istuin autoissa, jotka kaahasivat rotkojen reunoilla ja kävelin reiteillä, jotka saivat jalat kohmettumaan uudehkon seuralaiseni eli korkeanpaikankammon aikaansaamana. Silti, joka kerta jalkojen stopatessa minulle tarjottiin kirjaimellisesti kättä.

Nainen Madeiralla.

Joka kerta, kun viikon aikana yritin vältellä jotain, elämä vei minut juuri sen aiheen äärelle pakottaen tarkastelemaan sitä. Tätähän elämän tutkimusmatkailu on, pelkojenkin kohtaamista. Termi shadow work ja elämän varjot ovatkin nousseet viime vuosina monen muunkin huulille.

Samaan aikaan, kun matka vei pelkojen äärelle, sen aikana maailma järjesteli monia palikoita juuri oikeille paikoilleen. Autottoman matka autoa vaativalla saarella järjestyi juuri niin kuin piti ja jopa lentokentälle minut haluttiin kuljettaa. Pääsin autotta paikkoihin, joihin en itse edes ollut matkalla ja paikkoihin, joiden en edes tiennyt olevan olemassa. Päädyin keskelle paikallisinta paikallisuutta, oppien Madeiran ja madeiralaisuuden saloista. Opin tuntemaan paikallisia ihmisiä ja jo ensimmäisestä päivästä alkaen sain apua kaikkeen, mihin saatoin apua tarvita.

Saari oli kukkaloistossaan ja viimeisen yön majapaikan tukikohdaksi valikoitunut Funchalin kaupunki järjesti juuri samaisena päivänä vuosittaiset kukkafestivaalit ja tapahtumaan liittyvän kulkueen. Sain ihastella delfiinien ilakointia rantakuppilasta ja katsoa, kun punaoranssi aurinko laski tasollani Atlantin valtamereen vain tuodakseen samalla hetkellä valon pallon toiselle puolelle. Löysin matkalla myös Tarzanin, joka tosin katosi täydellisine lihaksineen ja salaperäisine askelineen kaukaisuuteen muutama minuutti noustuaan merestä esteetikon silmää häkeltymisen aiheuttaen miellytettyään ja muistuttaakseen, että Tarzaneita ON olemassa.

Sitten oli ne Tinder-hengailut. Olin ajatellut, että nyt voisi olla hyvä hetki kohdata uusi ihminen jopa pienen (tai pidemmänkin) lomaromanssin muodossa. Voi luoja. Annoin tilaisuuden eräälle reissaajahenkiselle ja mutkattomalta vaikuttavalle tapaukselle kohtaamiseen. Jo ensimmäinen minuutti sai minut haluamaan uppoutumista kirjaani, jota en kovin helposti matkoilla näköjään avaa. Jouduin keskelle toisen ihmisen draamaa ja samalla selviytymistarinaa. Sain oppitunnin rajanvedosta ja empaattisuuden ääriviivoista. Joissakin hetkissä toisen ongelmat vain eivät ole omiani ja vaikka kuinka haluaisi pelastaa, jokainen pelastaa lopulta itse itsensä. Ja ei, huoneessani ei ollut sohvaa, eikä viereeni päässyt nukkumaan.

Tinder-hengailut oli tarkoituksella monikko, koska, kyllä vain, olin tosiaan myös tietoisesti halunnut antaa tilaisuuden vaikka maailmalta löytyvälle rakkaustarinalle. Tämä monikon hengailuista muodostanut toinen tarina olikin toinen lukunsa, jonka draamaan johtaneet onneksi liian pitkälle menemättömät käänteet jätän jokaisen mielikuvituksen varaan ja annan avainsanaksi sanan ’tyttöystävä’. Oppiläksy: toisten draama on toisten draama, sinä et kuulu siihen. Silti, Tinder-herra numero 2 oli oikein miellyttävää illallisseuraa ja romanttinenkin auringonlaskuhetki erittäin viehätttävässä seurassa oli kai juuri sitä, mitä tarvitsin.

Niin, kuinka monta hetkeä siihen yhteen viikon mittaiseen elämän sivupolkuun mahtuikaan? Nyt kotiin palaa elämän rikastama, mutta hieman hämmentynyt yksilö. Aikuinen nainen, joka tietää olevansa kotona veden äärellä ja kaunista kohtelua arvostava lady, joka ei enää kaipaa poikasia rinnalleen vaan osteri-illallisille vieviä, itsestään huolta pitäviä herrasmiehiä (tai Tarzaneita). Kotiin palaa maailmankansalainen, joka haluaa jatkossakin antaa elämän kuljettaa ja virrata omaa polkuaan. Tällä löytöretkellä vastaan tulevat juuri ne hetket, ne ihmiset ja ne paikat, jotka on tielleni tarkoitettu – halusin sitä tai en. Jokainen hetki, paikka ja kohtaaminen olkoon tienviittana kohti määränpäätä.

Maktub. Se oli majapaikkani nimi ja se tarkoittaa ”It is written.” Siihen on uskominen.

Kurkkaa tästä myös pyörittämääni reissunaisten tukikohtaan!

 

Se kaikkein tärkein matka tapahtuu juuri nyt

Elämä tapahtuu, kun olemme kiireisiä tehdessämme muita suunnitelmia, näinhän julisti sanoillaan jo John Lennon.

Kun suunnitelmilta ja haaveilta viedään pohja ja kun kokonainen maailma pakottaa näennäisesti pysähtymään, on katsottava lähemmäs. Kun maailma pakottaa siirtämään suuremmat reissuhaaveet mukisematta hamaan tulevaisuuteen ja mahdolliset tulevaisuudennäkymät samenevat, on viimeistään opeteltava elämään hetkessä ja keskittymään nykyhetkeen. Näin kävi kuluneen vuoden aikana monelle, myös itselleni.

Samaan aikaan, kun maailma kutisti tarjoamiaan mahdollisuuksia, se muutti rytmiään. Tuntuu, että kuluneen vuoden aikana aika sai uuden merkityksen. Vastoin alkuun luultua, aika ei suinkaan hidastanut kulkuaan. Monen siirtyessä etätyöhön ja töiden siirryttyä asioiden internetin pohjattomaan avaruuteen, aika alkoi tikittää entistä kiivaammin ja eletyt hetket alkoivat tuntua entistä ohikiitävämmiltä, jättämättä muistijälkeäkään. Elämä alkoi enenevissä määrin tapahtua mielessä, ei sydämessä. Kuinka nopeatempoisen internetin maailmassa olisi mahdollista olla kirittämättä omaa ajatuksenjuoksua ja kuinka sitä kirittämällä olisi enää tilaa kuulostella mieltä syvempää itseään?

Osaamatta aina elää oppini mukaan, olen jo pitkään kokenut syvimmät tai ainakin merkityksellisimmät onnenhetket yksinkertaistetussa todellisuudessa. Turhista ärsykkeistä riisutuissa hetkissä, joissa suurin voimavara on läsnäolo. Läsnäolo taitaakin olla hyveistä haastavin, kun mieli jatkuvasti suunnittelee ja visioi seuraavia käännöksiä omalla polullaan. Tässä ollaankin suuren ristiriidan äärellä: unelmia kannustetaan jahtaamaan, mutta aina tulee uusia unelmia jo ennen kuin edellinen on saavutettu. Loputon kilpajuoksu. Juoksurinki, jonka suurimpana pelkona on elämättä jätetty elämä, joka valuu hiekkana sormien välistä liialti tulevaa suunniteltaessa. Silti ringissä pyöritään, aina jotain jahdaten ja pysähtymistä peläten.

Moni varmasti tietää tunteen, kun ensimmäiset päivät esimerkiksi pienellä paratiisisaarella ovat taivaallisen rentouttavat. Puuhaa riittää ja kaikki on hetken aikaa uutta, aisteja hellitään ja elämä tuntuu täydeltä. Sitten iskee tylsyys. Tylsyys on etappi, kun voisi ja haluaisi jatkaa matkaa. Mutta tylsyys avaa suurimman mahdollisuuden kaikkein kauneimmille hetkille ja syvimmälle nautinnolle; mutta vain, jos siihen osaa pysähtyä. Itse en osaa, tylsyys on tunteista vaikein.

Tiedätteko myös sen tunteen, kun kohteet on kuvattu, kun paikkaa on koluttu ja elämää eletty. Kun suorittaja itsessä alkaa rentoutua ja kun elämystenmetsästäjä hiljenee, tulee tilalle läsnäolo. Tunteen, kun syvä keskustelu uuden ihmisen kanssa saattaakin viipyillä tunteja ilman, että edes vilkaisee kelloa tai kuvittelee menettävänsä jotain.

Kun osaa taas havainnoida luonnon rytmin, perhosten lennon ja sammakoiden iltakurnutuksen. Kun osaa vain olla, siinä piilee suurin kauneus. Läsnäolo on se, joka jättää syvimmän jäljen. Mitä enemmän meillä on vaihtoehtoja ja unelmoinnin aiheita, sitä kovempaa juoksemme päämäärää kohti, matkan varrella kenties kiinnostavimmista risteyksistä kääntymättä tai kauneimmilla paikoilla pysähtymättä. Siinä samassa jahtaamisen ringissä, vaikka olemme jo perillä.

Kulunut vuosi tai kenties jo aika ennen sitä on alkanut raottaa toisenlaista kauneuttaan, toista todellisuuttaan. Se on vahvistanut ajatuksia hidastamisesta ja yksinkertaistamisesta. Tuumasta toimeen on silti vielä pitkä matka, äärimmäisen pitkä matka. Silti parhaimmat matkani ovat hidastuneet jo ennen koronaa, kauneimmat hetket ovat viipyilleet entistä pidempään ja unelmat ovat yksinkertaistuneet. Kai tämän kaiken vaihtoehtojen runsaudenpulan keskellä oma levoton sieluni on ainakin hetkittäin hieman rauhoittunut ja samalla oppinut luottamaan, että kenties suunnittelematta päätyy oikeimpiin mahdollisiin paikkoihin.

Niinhän se on, että sydämen suunnitelman kuulee vain, jos antaa mielen välillä hiljentyä ja suostuu tai pakottaa itsensä hidastamaan tahtia. Joskus hidastamisen pitää tulla pakkona, mutta pakko on paras motivaattori.

Saa nähdä, nouseeko levottomuus entistä voimakkaampana taas avautuvien mahdollisuuksien myötä. Mitä luulette omalla kohdallanne?

Lukuvinkki: Jos pidit tästä jutusta, jatka mielen matkailua seuraavaksi tänne!

Psst! Jos olen viime aikoina ollut hiljaa, aika on mennyt Seikkailijattaret-yhteisöni kehittämiseen. Myös Instagramini puolella on paljon muunlaista sisältöä.

 

Joulu, joka nosti pintaan syvän kiitollisuuden

On joulupäivä ja vuosi 2020 lähentelee jo lupaavasti loppuaan. Istun kehräävä Lily-kissa sylissäni, viltin alla lämmitellen, joululahjaksi saadut villasukat jaloissani. Kynttilät palavat ja pientä kotiani lämmittävä ilmalämpöpumppu hurisee tasaisesti. Olen virittänyt tunnelman mieleisekseni myös rentouttavan musiikin soittolistalla, jota kuuntelen joululahjaksi saadusta Bluetooth-kaiuttimesta, joka kestää myös vettä. Se saa jatkossa luoda kaunista äänimaisemaa myös rentouttaviin saunahetkiini pienen kotini pienessä saunassa. …