Jos pistäisin itseni lokeroon, olisin yksin matkustava reppureissaaja eli soolomatkailija. Ainakin sellainen olen mielikuvissani ja omasta mielestäni, sellainenhan olen jo pidempään ollut.
Onko lentäminen vain pakollinen paha, joka pitää käydä läpi siirtyäkseen paikasta toiseen? Entäs, jos matkustusaika onkin tilaisuus nollata tilanne ja levätä? Kuunnella itseään ja pysähtyä? Tai ehkä se voi olla tilaisuus nähdä upeita maisemia, uudesta perspektiivistä?
Lentokone lentää jossakin Dolomiittien yllä. Ympärillä kuuluu kovaa keskustelua italiaksi. Se ei haittaa, sillä italian kieli on karkkia kuuloaistille. Istun kahden vanhemman miehen välissä. Toinen vetää sikeitä makoisasti, toinen opiskelee jotakin Parkinsonin taudista.
Reissaavat ystäväni -juttusarjan toinen reissaaja, Hanne, ei oikeastaan edes pidä itseään reissaajana. Siitä huolimatta hän on nähnyt maailmaa enemmän kuin moni muu ja oppinut ymmärtämään erilaisuutta kadehdittavan hyvin. Ehkä työ pakolaisleirillä viimeistään opetti ymmärtämään maailmaa hieman erilaisesta näkökulmasta – hyvässä ja pahassa.
Mitä sinä pakenet? Miksei arki riitä? Miksi koko aika pitää olla menossa? Nämä ovat kysymyksiä, joihin olen saanut vastata kerta toisensa jälkeen kertoessani innoissani matkahaaveistani ja elämäni unelmista. Miksi minä siis matkustan?
Maailma piilottaa kätköihinsä miljoonia paikkakuntia, joiden nimeä suurin osa meistä ei ole koskaan kuullutkaan. Nuo kylät ja kunnat vaikuttavat päällisin puolin monen matkaajan näkökulmasta täysin merkityksettömiltä. Mitäs, jos sanoisin juuri niiden olevan matkailun kohokohtia?
Lentokentät, niitä joko vihaa tai rakastaa. Minulla on niitä kohtaan ristiriitaisia tunteita.
Lentäminen on lentopelkoisille pakollinen paha ja hien pintaan nostattava kokemus siirryttäessa mantereelta toiselle, itselleni lentokoneessa istuminen on parhaimmillaan rentouttava elämys.