Isänpäivä ei enää viime vuonna alkanut soittamalla iskälle onnittelupuhelua. Se ei ala niin tänäkään vuonna, vaikka otankin ajatuksissani yhteyttä rakkaaseen iskään sinne pilvenhattaran reunalle, sinne energian tähtipölyyn. Kyynel nousee silmäkulmaan, tälläkin kertaa.
Marraskuun toinen sunnuntai, isänpäivä, oli aina ennen juhlapäivä. Tänä vuonna sama sunnuntai edustaa isoa ikävää ja pelkkä ajatuskin saa silmäni kostumaan. Isä ei ensimmäistä kertaa elämässäni tule vastaamaan onnittelupuheluuni, maailman parhaan iskän tittelistä pitää tänä vuonna onnitella ilman teknologiaa. Täytyy vain luottaa, että iskä kuulee – ja tietää ilman sanojakin. Istun tätä kirjoittaessani Onnibussissa, matkalla Savonlinnaan. Onni ei ole ensimmäinen mieleeni tuleva sana, kun nyyhkin yli 15 minuuttia myöhästyneen bussin punaisella penkillä. Yritän niiskuttaa hiljaa, antaa hiljaisten kyynelten salaa virrata…
Siitä on nyt noin viisi kuukautta, kun suru-uutinen isäni äkillisestä poismenosta saapui suruviestinä luokseni. Olin tuolloin Balilla, kuukauden matkani ensimmäistä viikkoa viettämässä ja odotusta täynnä. Muistan tarkkaan sen puhelinsoiton. Sen, joka toi suru-uutisen luokseni. Muistan, kuinka sisareni puhelinsoiton ajan pidin itseni silti lujana ja otin uutisen vastaan vakavana. Olin tuolloin festivaaleilla. Ilta oli jo hämärtynyt, eikä monikaan olisi kai huomannut poskia pitkin valuvia kyyneleitä, vaikka olisinkin antanut tunteelle vallan jo festivaalialueella. Silti, pidättelin. Puskin uutisen pois mielestäni vielä hetkeksi. Kuinka…
Herään jo ennen kellon pirinää. Linnut visertävät kilpaa toistensa kanssa, tervehtivät onnellisina aurinkoa. Näen ikkunastani sinisen taivaan, vihreän nurmen ja auringon säteiden valaiseman meren. Kevät, mikä ihana syy herätä tähän viikkoon − viikkoon, joka tulee olemaan vaikea.
Hitaat aallot lyövät Gili Air -saaren rantaan tasaiseen tahtiin ja aurinko lämmittää maailmaa lähes pilvettömältä taivaalta. Ilmassa tuoksuu meri, linnut laulavat ja perhoset lentävät. Toukka kipuaa ylöspäin itse tekemäänsä reittiä pitkin, kuin leijaillen ilmassa.
Elämä muistuttelee tasaisin väliajoin arvaamattomudestaan. Yksi sekunti voi muuttaa elämän, pahimmillaan jopa lopettaa elämän olemassaolon. Kannattaako pelolle antaa valta? Onko pelko myös tarpeellista?
Joinakin hetkinä on vaikeaa löytää oikeita sanoja. Kulunut viikko on kuitenkin surun verhoama monille. Tässä tilanteessa sanomatta jättäminen tuntuisi pahemmalta. Silläkin riskillä, etten osaa pukea sekavaa ajatuksenvirtaani sanoiksi. Vaikkei tällainen kirjoitus periaatteessa blogini yleiseen linjaan kuulukaan, tuntuisi väärältä sivuuttaa niin monen elämää järisyttänyt tapahtuma ja kertoa vain ja ainoastaan kivoja matkatarinoita. Seuraava juttu tulee taas olemaan sellainen, lupaan, mutta tämän pohdiskelun paikka on tässä ja nyt. Tämä menee nyt tärkeysjärjestyksen kärkipaikalle. Moni teistäkin tietää varmasti jonkun, joka on jäänyt viimeiselle…