37-vuotias minä onkin sinkku reppureissaaja, joka asuu kommuunissa
Täytin eilen 37-vuotta. Luku tuntuu aivan hurjalta, enkä ole tainnut elämäni käänteissä pysyä sen luvun vaatimissa saavutuksissa mukana. Miten minä, joka matkustan maailmalla rinkka selässä, voin olla 37-vuotias? Eikö 37-vuotiaan pitäisi elää aivan toisella tavalla, vakaasti ja turvallisesti?
Kun 25-vuotiaana mietin elämääni, kuvittelin olevani 37-vuotiaana aikuinen ja eläväni, kuten aikuiset ihmiset elävät. Kuvittelin olevani naimisissa ja kuvittelin olevani äiti ehkä kahdelle lapselle. Kuvittelin, että meidän perheellä on koira ja että me olemme sporttinen perhe, joka myös matkustelee. Kodin kuvittelin olevan omistettu omakotitalo. Auto meillä olisi, tietysti.
Toisin kävi ja oma elämäni heitteli aivan toisenlaisille raiteille. Mahdollisuus siihen tavalliseen pakettiin oli hyvinkin lähellä jo alle 30-vuotiaana, mutta sen tullessa liiankin lähelle, rimpuilin siitä pois ja ymmärsin haluavani jotakin aivan muuta. Minusta ei ole vaimoksi perheeseen, jossa katsotaan televisiota, syödään arkista ruokaa arkisista astioista, käydään lenkillä ja jossa matkustetaan silloin tällöin. Perheeseen, jossa käytännöllisyys voittaa luovuuden ja jossa raha on puheenaihe aina ja kaikkialla, kuten myös järkevyys. Liika käytännöllisyys, järkevyys ja suunnitelmallisuus tappavat minut, minun parhaat puoleni.
Onneksi ”lähes omakotitaloelämän” jälkeen elämään ilmestyi tuolloin ihminen, joka muistutti taas elämän toisenlaisesta kauneudesta. Ihminen, joka teki kauniita aamiaiskattauksia, opetti minua valokuvaamaan, poltti kynttilöitä ja soitti usein aamulla pianoa. Ihminen, joka herätti uinuvan esteetikon ja nautiskelijan sisälläni. Sen, joka on edelleenkin suuressa roolissa minussa.
Kaikki ne myöhemminkin eteeni tulleet ihmiset ovat tulleet tielleni juuri oikeilla hetkillä, muistuttamaan siitä, kuka minä olinkaan ja mitä halusinkaan. Muistuttamaan siitä, mikä tekee onnelliseksi ja mikä ei. Mikä on liikaa, liian vähän ja juuri sopivasti.
25-vuotias minä ei olisi kuvitellut, että 37-vuotias Laura on edelleen Tinderissä, vaikkakin kovin epäaktiivisena. Hän ei olisi osannut arvata, että elämä tuo eteen hyvinkin opettavaisia ja haastaviakin ihmissuhteita, mutta ei sitä satujen parisuhdetta, jossa asiat vain loksahtelevat paikoilleen. Onneksi 37-vuotias minä on kuitenkin oppinut, että on parempi olla yksin kuin väärässä seurassa. 37-vuotias minä nauttii omasta seurastaan ja tarvitseekin sitä.
Oppituntien ja suunnannäyttäjien jälkeen olen siis 37-vuotiaana sinkku, lapseton ja elän monin tavoin vapaata elämää. Matkustan edelleen reppu selässä ja shoppailen kirpputoreilla. Myöhästelen töistä ja olen huono ennakoimaan asioita. Nukun lentokentillä ja istun lattialla. En kaiketi mene 37-vuotiaan lokeroon.
En olisi koskaan osannut arvata, että 37-vuotiaana asun kommuunissa. Eiväthän aikuiset ihmiset asu jaetuissa kodeissa? Sellainen on nuoria ja opiskelijoita varten. En olisi arvannut, että huoneeni on pieni ja tunnelmallinen huone, jonka ikkunasta näkyy meri. En olisi myöskään arvannut, että koti sattuu olemaan huvila merenrannalla ja kenties maailman kaunein rakennus, joka tuntuu enemmän kodilta kuin mikään muu rakennus koskaan aiemmin.
En osannut nuorempana kuvitella, että 37-vuotias minä tulisi viettämään 37-vuotissyntymäpäiväänsä Malesian Langkawilla, jonne hän on päätynyt kahden kuukauden reppureissauksen jälkeen. Kyllä, reppureissaus on elämäntapa, joka ei näköjään karise, vaikka ikään tulee lisää numeroita.
Nuorempi minä ei olisi arvannut, että juuri ennen Malesiaa, melkein 37-vuotias minä olisi löytänyt eräältä Thaimaan saarelta yhden henkisen kotinsa ja saanut monia uusia ystäviä, löytänyt hengenheimolaisiaan. Ei sitä, että olisin samalla matkalla valloittanut vuoren flip-flopeissa 27-vuotiaiden komeiden lihaskimppujen (vain ystävät) kanssa, tanssinut hikeä valuen sunnuntaiaamuna päihteettömässä tapahtumassa ja jammaillut joka ilta nuotiotulen äärellä rannalla.
Nuorempi minä ei olisi arvannut sitä, että pari päivää ennen uuden vuosiluvun rapsahtamista mittariin olisin tutkinut lääkekasveja viidakossa, liukunut puunlatvuston korkeudella vaijeriradoilla ja huristanut kaasu pohjassa vesiskootterilla. Tai sitä, että syntymäpäivänä melon Andamaanienmerellä mangrove-metsässä ja että vietän syntymäpäivän yöni uskomattoman kauniissa talossa, unelmien majapaikassa. Ei myöskään sitä, että rauhallisessa majatalossa voi syntymäpäivänään päätyä kolmen ruokalajin illalliselle vieraassa seurassa keskustelemaan Malesian kulttuurista, maailman uskonnoista ja elämästä.
25-vuotias minä ei olisi arvannut, että juuri 37-vuotta täyttänyt minä istuu parhaillaan bussissa matkalla Malesian pääkaupungin kautta Indonesian Sumatralle. Hän ei olisi arvannut, että päässäni soisi tällä hetkellä biisi, jonka kertosäe toistaa sanoja ”Life is good, yeah, so damn good, yeah.” Biisi, jonka esitteli hänelle viehättävä reissaaja ajaessaan tukka hulmuten skootterilla, lähes 37-vuotiaan Lauran istuessa takapenkillä.
Biisi kuvaa hyvin olotilaa ja tunnetta siitä, että 37-vuotias minä on matkalla oikeaan suuntaan ja että asiat tapahtuvat kaikkien meidän kohdalla omassa tahdissaan. Kaikkien tie ei ole sama tie ja vain väärienkin valintojen kautta voi löytää tavan elää sitä elämää, joka sopii itselle kaikkein parhaiten. Minä löysin kai oman tapani elää jo 17-vuotiaana lähtiessäni maailmalle, eikä tuota elämäntapaa ravistele pois numerotkaan. Päinvastoin, tämä kaikki muuttuu koko ajan jollakin tavoin paremmaksi, syvemmäksi ja oikeammaksi. Iän numeroista saa olla vain kiitollinen, enkä enää aio kauhistella niitä. Aion olla ylpeästi sitä, mitä olen – iästä riippumatta.
