isä

Isä, onneksi sinä tiesit

Isänpäivä ei enää viime vuonna alkanut soittamalla iskälle onnittelupuhelua. Se ei ala niin tänäkään vuonna, vaikka otankin ajatuksissani yhteyttä rakkaaseen iskään sinne pilvenhattaran reunalle, sinne energian tähtipölyyn. Kyynel nousee silmäkulmaan, tälläkin kertaa. …

Jokainen päivä on päiväsi, iskä

Marraskuun toinen sunnuntai, isänpäivä, oli aina ennen juhlapäivä. Tänä vuonna sama sunnuntai edustaa isoa ikävää ja pelkkä ajatuskin saa silmäni kostumaan. Isä ei ensimmäistä kertaa elämässäni tule vastaamaan onnittelupuheluuni, maailman parhaan iskän tittelistä pitää tänä vuonna onnitella ilman teknologiaa. Täytyy vain luottaa, että iskä kuulee – ja tietää ilman sanojakin.

Istun tätä kirjoittaessani Onnibussissa, matkalla Savonlinnaan. Onni ei ole ensimmäinen mieleeni tuleva sana, kun nyyhkin yli 15 minuuttia myöhästyneen bussin punaisella penkillä. Yritän niiskuttaa hiljaa, antaa hiljaisten kyynelten salaa virrata poskiani pitkin. Onneksi on pimeää, onneksi kukaan ei näe kyyneliäni. Samaan aikaan mietin, entäs, jos näkeekin? Mitä sitten, jos näkeekin? Tuskin olen tässä bussissa ainoa, joka isänpäivän lähestyessä kaipaa poismennyttä isäänsä. En varmasti ole.

Mieleeni muistuu tekstiviesti, jonka lähetin isälleni Nicaraguasta viime isänpäivänä. Oikeastaan lähetin sen aikaerohuuruissani jo muutaman päivän liian ajoissa, kuvitelleeni olevani jo myöhässä. Kun selvisi, että olin sekoillut päivissä, laitoin viestiin muistaakseni: ”Hyvää isänpäivää maailman parhaalle iskälle silti. Sinun päiväsi voi olla vaikka joka päivä.”

Onneksi ehdin sanoa monet tärkeät sanat. Onneksi ehdin välittää ja pitää huolta. Onneksi lähetin viestejä ja soittelin, onneksi kävin kylässä edes silloin tällöin. Enemmänkin olisin voinut soitella, enemmänkin olisin voinut kyläillä. Onneksi iskä tiesi olevansa maailman paras iskä minulle ja sisarelleni. Ja nyt hän on maailman paras pilvenreunapappa sukumme uusimmalle tulokaalle, hänen lapsenlapselleen, maailman suloisimmalle Hertalle. Hertalle, joka onneksi omissa ristiäisissään, sylissäni maatessaan, kitisi juuri hetkellä, kun poissaoleville papoille sytytettiin kynttilät. Eihän kummitäti nyt sillä hetkellä olisi voinut alkaa itkeä. Valotkin olivat päällä, suuren ilon juhlassa.

Valot ovat kirkkaasti päällä myös nyt, olemme saapuneet Lahteen. Ja nyt hiljaiset kyyneleet poskillani ovat näkyvät, niitä ei voi enää peitellä ja nenäkin vuotaa. Annan niiden olla, kyyneleet kertovat ikävästä. Iskää on niin ikävä.

Hyvää isänpäivää sinne sateenkaaren taa, maailman paras iskä, tänään ja joka päivä!

suru

Tutustuin suruun paratiisissa – miltä se tuntuu nyt?

Siitä on nyt noin viisi kuukautta, kun suru-uutinen isäni äkillisestä poismenosta saapui suruviestinä luokseni. Olin tuolloin Balilla, kuukauden matkani ensimmäistä viikkoa viettämässä ja odotusta täynnä. Muistan tarkkaan sen puhelinsoiton. Sen, joka toi suru-uutisen luokseni. Muistan, kuinka sisareni puhelinsoiton ajan pidin itseni silti lujana ja otin uutisen vastaan vakavana.

Olin tuolloin festivaaleilla. Ilta oli jo hämärtynyt, eikä monikaan olisi kai huomannut poskia pitkin valuvia kyyneleitä, vaikka olisinkin antanut tunteelle vallan jo festivaalialueella. Silti, pidättelin. Puskin uutisen pois mielestäni vielä hetkeksi. Kuinka olisinkaan voinut alkaa kyynelehtiä keskellä ilon- ja onnentäyteistä hippifestivaalia?

Suuntasin heti puhelinsoiton jälkeen kohti alueen portteja. Hyppäsin festivaalialueen ulkopuolella epävirallisen mopotaksin kyytiin ja huikkasin kuskille osoitteeni. Samaan aikaan, kun moottori käynnistyi, käynnistyi myös hitaasti, mutta varmasti kiihtyvä kyynelvirta. Toistaiseksi mielen tahdolla hillitty kyynelvirta. Yritin olla hiljaa, en halunnut antaa kuskin huomata suruani. Yritin pysyä kasassa vielä hetken. Hyppäsin mopon kyydistä pois majapaikallani, suuntasin paratiisimaiseen majapaikkaani tropiikin yössä ja samaan aikaan, kun ovi aukesi, alkoivat kyyneleet valua ilman mielen hillintää. Isäni oli poissa.

2018-08-30 09.04.33 2

Käsittelin asiaa pala kerrallaan koko kuukauden lomani ajan, edelleenkin käsittelen. En tiedä, oliko hyvä vai huono asia olla asian kanssa yksin, toisella puolella maailmaa. Toisaalta sain aikaa sulatella ja surra, surra salaa ja yksinkin. Toisaalta, kai hyvät ja huonot asiat on hyvä jakaa jonkun kanssa? Vieraita ihmisiä en halunnut omalla surullani vaivata, uusien ihmisten kanssa pystyin olemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. En halunnut kuormittaa muita lomalaisia oman elämäni surulla. Oli varmasti myös hyvä, että tavallinen ja ihana lomaelämä pystyi jatkumaan surun rinnalla.

Noin viisi kuukautta sitten koin elämäni ensimmäisen suuren menetyksen. Opin tietämään, miltä oikea suru tuntuu. Miltä se tuntuu nyt? Mitä minulle kuuluu nyt?

Päiväsaikaan pystyin yllättävänkin hyvin siirtämään surun menetyksestä sivummalle. Iltaisin, yksin ollessani, otin sen käsittelyyn. Se tuli itsestään luokseni. Otin sen käsittelyyn myös istuessani meren äärellä, veneissä ja laivoissa. Käsittelin sitä uima-altaalla ja rannalla, omissa paratiiseissani, Indonesian Gili-saarilla. Jouduin valitsemaan hautajaismusiikkia upeassa majapaikassa, unelmieni bambukodissa. Kuuntelin Kari Tapion ”Mun sydämeni tänne jää” -biisiä kerta toisensa jälkeen valtavan villan terassilla, sirkkojen sirittäessä. Surin juuri sellaisessa paikassa, jonne yleensä mennään häämatkalle nautiskelemaan ja ilakoimaan. Ainakin olin paratiisissani, niin valitsin olla. Itse asiassa juuri siinä majapaikassa, josta minulle tarjottiin työtäkin ja joka selvisi kuin selvisikin elokuun maanjäristyksistä. Jouduin myös valitsemaan hautajaiskukkia Singaporen lentokentän odotusaulassa. Kukaan ohikulkija tuskin tiesi, mitä puhelimellani tein. Joku tarkkaavainen olisi saattanut huomata kostuneet silmät.

suru

Noin viisi kuukautta sitten koin elämäni ensimmäisen suuren menetyksen. Opin tietämään, miltä oikea suru tuntuu. Miltä se tuntuu nyt? Mitä minulle kuuluu nyt? Kuten ensimmäisessä aihetta käsittelevässä jutussani huhtikuussa kirjoitin (se löytyy täältä), suru tulee olemaan matkassa mukana vielä pitkään, muuttaen jatkuvasti muotoaan. Juuri näin kävi. On päiviä, jolloin en aktiivisessa tajunnassa ymmärrä iskän olevan puhelinsoittoa kauempana. Sitten tajuan, että en voi soittaa. Tajuan, ettei hän enää vastaisi. Tajuan, mitä on tapahtunut.

On päiviä ja hetkiä, jolloin ikävä iskee kovasti. Päiviä, jolloin yksikin kysymys saa minut herkistymään. Hetkiä, jolloin ymmärrän poismenon lopullisuuden. Hetkiä ja päiviä, jolloin otan surun käsittelyyn ja annan itselleni luvan surra. Pinnan alla suren varmasti niinäkin hetkinä, jolloin en asiaa edes ajattele. Yht’äkkinen itku kertoo surun olevan tietyissä hetkissä vahvasti läsnä, edelleen. Viimeksi eilen ystävän kysyessä asiasta, kastuivat silmät välittömästi, hetkeksi. Sitten taas kasasin itseni.

Suru, se on erikoinen tunne se. Samoin kuin ikävä. Ikävä sellaista kohtaan, jota ei enää voi koskaan kokea. Samaan aikaan, kun käsittelen surua, iloitsen muista asioista. Olen iloinen perheeseemme syntyneestä pienokaisesta. Olen nyt täti, pienen ja suloisen tytön täti. Suru tulee, kun ajattelen, miten paljon iskä olisi ilahtunut pienokaisen möngerryksestä ja roolistaan pappana. Samaan aikaan ajattelen, että hän sai kokea ilon tulevasta pienokaisesta ennen poisnukkumistaan. Hän todellakin iloitsi. Ehkä hän myös katselee sieltä jostakin, on hengessä mukana. Joinakin hetkinä läsnäolon voi tuntea, ainakin kuvitella tuntevansa tai antaa itsensä tuntea. Hyvä pappa hän olisi ollut, sitä hän on nytkin − henkenä mukana.

Elämä jatkuu, mutta suruun on vielä tutustuttava ilonkin rinnalla hieman pidempään. Tutustuttava, ennen kuin se muuttuu uudenlaiseksi. Tutustun siihen samaan aikaan, kun tutustun uuteen elämän alkuun, kerrassaan valloittavaan sellaiseen.

Elämä on tasapainoilua, sitä se tosiaan on. Ja jatkuvaa muutosta. Muutoksen virrassa on vain hyvä oppia tasapainottelemaan, hukkumatta tai liikaa liihottelematta.

 

gili trawangan

Kerro se hänelle nyt

Tietävätkö rakkaimpasi, mitä heistä ajattelet? Tietävätkö lähellä ja kaukana olevat tärkeät ihmiset, että ajattelet heitä viikoittain, kuukausittain tai jopa jatkuvasti? Jos he tietävät, tietävätkö he mitä ajattelet? Jos eivät, kerro se heille, kerro se hänelle. Tee se nyt.