Kohti muistojen Barcelonaa – taas
Musta kasvomaski, jonkalaisesta kuvittelin jo liian pitkään jatkuneen huonon suhteen jälkeen voivani irrottautua lopullisesti, peittää puolet kasvoistani ja muuttaa hengityksen normaalia raskaammaksi. Hetkellisen vapauden tarjonnut lentokoneen termospullossa muhinut ja maitojauheella paranneltu kahvi on nautittu ja noin neljän tunnin lentoa kohti Barcelonaa on jäljellä puolet.
Lentokoneen turvavyövalo on juuri sytytetty ilmatilaa mylläävän turbulenssin vuoksi ja korviini olen painanut kadonneiden vastamelukuulokkeiden sijasta Tokmannin halvimmat nappikuulokkeet. Kuulokkeista Spotify toistaa niitä kuutta biisiä, jotka olin ehkä vuosi sitten vahingossa ja tavallaan onneksi ladannut toimimaan ilman nettiyhteyttä. Biisit eivät juuri nyt sovi matkasta innostuneeseen mielentilaani, mutta ne saavat tehdä tehtävänsä, paremman puutteessa. Kiitos siis kuitenkin, Keko Salata ja Tuure Kilpeläinen. Biisien taustalta kuuluu nopeatempoinen vierustovereideni höpöttely, jonka vaimentaisin mielelläni kadoksissa olevilla vastamelukuulokkeillani, mutta näillä halpaversioilla mennään.
Mielessäni siintää Barcelona, kaupunkiensirakkauteni. Kolme päivää sitten varatut lennot vievät minut sateesta aurinkoon, liian kylmästä lämpimään. Ne vievät minut tämän alle puolessa välissä itseään kiitävän vuoden aikana jo neljättä kertaa Espanjaan, jo vuoden kuudennelle ulkomaanmatkalleni. Tiedän, en ylpeile lyhyillä pyrähdiksilläni, mutta käsi sydämellä valitsen nyt näin. Valitsen elää itselleni sopivinta elämää niin hyvin kuin tämän hetken oman elämäni puitteet sen mahdollistavat.
Mietin Barcelonaa. Yritän laskea, kuinkahan monta kertaa olen tuossa Katalonian kukkasessa rosoisia katuja kierrellyt. Edellisen kerran nautiskelin kaupungin antimista ystäväni kanssa kolmisen kuukautta sitten. Nyt matkakaverinani on pieni ja edessä olevan istuimen alle mahtuva laukku, sinne sullottuna muutama selviytymistavara- ja vaate.
Yhteenlaskettuna olen varmasti tutustunut Barcelonaan ainakin puolen vuoden päivien verran. Silloin, kampaamokoulusta vuonna 2004 valmistuttuani,
kuvittelin Barcelonasta tulevan kotini. Elämä vei toiseen suuntaan ja toi tielleni silloinkin syitä jäädä Suomeen. Muut kaupungit ja muut mantereet veivät palasia sydäntäni ja tiemme Barcelonan kanssa erkanivat vuosiksi.
Onneksi kaikkia ovia ei tarvitse takaansa sulkea ja eri hetkinä eri paikoille ja ihmisille on erilainen roolinsa. Barcelonan roolia tämänhetkisessä elämässäni en osaa määrittää, mutta Almodovarin Vicky Cristina Barcelona -elokuva, espanjan kieli ja flamenco-musiikki puhuttelevat juuri nyt kummallisen paljon. Onko kyse sitten Barcelonasta vai intohimoisesta espanjalaisesta mielenmaisemasta, sitä en tiedä, mutta juuri nyt tuttu ja silti niin tuntematon kaupunki valikoitui omalle polulleni.
Katsotaan, mitä tämänkertainen Barcelonan polku tuo. Vaikka olen oppinut, että tiukkoja odotuksia ei kannata rakentaa, on minulla silti toiveita ja mielikuvia. Ehkä löydän taas
sen saman katusoittajan, joka saapui helmikuussa paikalle moottoripyörällään ja jonka lumoavat rytmit värittivät Gracian kaupunginosan aukioiden elämää. Varmasti syön pinchoksia ja tapaksia, juon merlottia ja tuorepuristettua appelsiinimehua, ja ainiin, café con lecheä eli maitokahvia. Kenties nautin Espanjan auringosta, viilennän ihoa meren aalloissa ja tallailen avojaloin Barcelonetan rannalla. Rannalla, jonka hiekalla olen lukuisia päiviä aikoinaan viettänyt, lukien metroasemalta ostettua Cosmopolitania tai Marie Clairea. Tai kenties makoilen sillä toisella rannalla, jonka nimeä en muista. Sillä, jonka chirinquitossa eli rantabaarissa vietin melkein 20 vuotta sitten usein aikaa ja jossa sain työtarjouksen tanssijaksi. Työtä en koskaan ottanut, koska tanssijattarelle olisi asetettu myös toisenlainen vaatimus työnantajan puolelta. Me too.
Katalonian kukkanen vie myös muistoihin ihastumisesta. Se oli se hyvin tatuoitu, lävistetty ja itseäni vanhempi paikallinen, jonka seurassa lävistytin alahuuleni. Se, joka kyyditti minua urheilumoottoripyörällään aivan liian kovaa ja joka käski rutistamaan vyötäröltä merkiksi, jos kyydissä pelotti. Hän, jonka kärsivällisyyden ja kielitaidottomuuden takia jouduin opetella espanjankieltä. Hän, jonka kanssa istuin sateen jälkeen hiekkarannalla saman pyyhkeen alla
samaan aikaan, kun taivaan pilvet muodostivat sydämen. Sama hän, jonka sydämen särjin huomatessani, että elämämme eivät enää kesän jälkeen kohtaa.
Voi Barcelona, muistojen Barcelona. Barcelona, katusoittajien ja elämän Barcelona. Barcelona, tupakansavun ja rosoisuuden Barcelona. Meluisa Barcelona, eläväinen Barcelona, aistien Barcelona. Katsotaan, minkälaisena peilaannut minulle tällä kertaa.
Psst! Jos tässä ajatuksenvirrassa on typoja tai ajatuskatkoja, syyttäkäämme taustamelua ja puhelimen pienellä näytöllä näpyteltyä tekstiä.
