Eurooppa

Kohti muistojen Barcelonaa – taas

Musta kasvomaski, jonkalaisesta kuvittelin jo liian pitkään jatkuneen huonon suhteen jälkeen voivani irrottautua lopullisesti, peittää puolet kasvoistani ja muuttaa hengityksen normaalia raskaammaksi. Hetkellisen vapauden tarjonnut lentokoneen termospullossa muhinut ja maitojauheella paranneltu kahvi on nautittu ja noin neljän tunnin lentoa kohti Barcelonaa on jäljellä puolet.

Lentokoneen turvavyövalo on juuri sytytetty ilmatilaa mylläävän turbulenssin vuoksi ja korviini olen painanut kadonneiden vastamelukuulokkeiden sijasta Tokmannin halvimmat nappikuulokkeet. Kuulokkeista Spotify toistaa niitä kuutta biisiä, jotka olin ehkä vuosi sitten vahingossa ja tavallaan onneksi ladannut toimimaan ilman nettiyhteyttä. Biisit eivät juuri nyt sovi matkasta innostuneeseen mielentilaani, mutta ne saavat tehdä tehtävänsä, paremman puutteessa. Kiitos siis kuitenkin, Keko Salata ja Tuure Kilpeläinen. Biisien taustalta kuuluu nopeatempoinen vierustovereideni höpöttely, jonka vaimentaisin mielelläni kadoksissa olevilla vastamelukuulokkeillani, mutta näillä halpaversioilla mennään.

Mielessäni siintää Barcelona, kaupunkiensirakkauteni. Kolme päivää sitten varatut lennot vievät minut sateesta aurinkoon, liian kylmästä lämpimään. Ne vievät minut tämän alle puolessa välissä itseään kiitävän vuoden aikana jo neljättä kertaa Espanjaan, jo vuoden kuudennelle ulkomaanmatkalleni. Tiedän, en ylpeile lyhyillä pyrähdiksilläni, mutta käsi sydämellä valitsen nyt näin. Valitsen elää itselleni sopivinta elämää niin hyvin kuin tämän hetken oman elämäni puitteet sen mahdollistavat.

Mietin Barcelonaa. Yritän laskea, kuinkahan monta kertaa olen tuossa Katalonian kukkasessa rosoisia katuja kierrellyt. Edellisen kerran nautiskelin kaupungin antimista ystäväni kanssa kolmisen kuukautta sitten. Nyt matkakaverinani on pieni ja edessä olevan istuimen alle mahtuva laukku, sinne sullottuna muutama selviytymistavara- ja vaate.

Yhteenlaskettuna olen varmasti tutustunut Barcelonaan ainakin puolen vuoden päivien verran. Silloin, kampaamokoulusta vuonna 2004 valmistuttuani,
kuvittelin Barcelonasta tulevan kotini. Elämä vei toiseen suuntaan ja toi tielleni silloinkin syitä jäädä Suomeen. Muut kaupungit ja muut mantereet veivät palasia sydäntäni ja tiemme Barcelonan kanssa erkanivat vuosiksi.

Onneksi kaikkia ovia ei tarvitse takaansa sulkea ja eri hetkinä eri paikoille ja ihmisille on erilainen roolinsa. Barcelonan roolia tämänhetkisessä elämässäni en osaa määrittää, mutta Almodovarin Vicky Cristina Barcelona -elokuva, espanjan kieli ja flamenco-musiikki puhuttelevat juuri nyt kummallisen paljon. Onko kyse sitten Barcelonasta vai intohimoisesta espanjalaisesta mielenmaisemasta, sitä en tiedä, mutta juuri nyt tuttu ja silti niin tuntematon kaupunki valikoitui omalle polulleni.

Katsotaan, mitä tämänkertainen Barcelonan polku tuo. Vaikka olen oppinut, että tiukkoja odotuksia ei kannata rakentaa, on minulla silti toiveita ja mielikuvia. Ehkä löydän taas
sen saman katusoittajan, joka saapui helmikuussa paikalle moottoripyörällään ja jonka lumoavat rytmit värittivät Gracian kaupunginosan aukioiden elämää. Varmasti syön pinchoksia ja tapaksia, juon merlottia ja tuorepuristettua appelsiinimehua, ja ainiin, café con lecheä eli maitokahvia. Kenties nautin Espanjan auringosta, viilennän ihoa meren aalloissa ja tallailen avojaloin Barcelonetan rannalla. Rannalla, jonka hiekalla olen lukuisia päiviä aikoinaan viettänyt, lukien metroasemalta ostettua Cosmopolitania tai Marie Clairea. Tai kenties makoilen sillä toisella rannalla, jonka nimeä en muista. Sillä, jonka chirinquitossa eli rantabaarissa vietin melkein 20 vuotta sitten usein aikaa ja jossa sain työtarjouksen tanssijaksi. Työtä en koskaan ottanut, koska tanssijattarelle olisi asetettu myös toisenlainen vaatimus työnantajan puolelta. Me too.

Katalonian kukkanen vie myös muistoihin ihastumisesta. Se oli se hyvin tatuoitu, lävistetty ja itseäni vanhempi paikallinen, jonka seurassa lävistytin alahuuleni. Se, joka kyyditti minua urheilumoottoripyörällään aivan liian kovaa ja joka käski rutistamaan vyötäröltä merkiksi, jos kyydissä pelotti. Hän, jonka kärsivällisyyden ja kielitaidottomuuden takia jouduin opetella espanjankieltä. Hän, jonka kanssa istuin sateen jälkeen hiekkarannalla saman pyyhkeen alla
samaan aikaan, kun taivaan pilvet muodostivat sydämen. Sama hän, jonka sydämen särjin huomatessani, että elämämme eivät enää kesän jälkeen kohtaa.

Voi Barcelona, muistojen Barcelona. Barcelona, katusoittajien ja elämän Barcelona. Barcelona, tupakansavun ja rosoisuuden Barcelona. Meluisa Barcelona, eläväinen Barcelona, aistien Barcelona. Katsotaan, minkälaisena peilaannut minulle tällä kertaa.

Psst! Jos tässä ajatuksenvirrassa on typoja tai ajatuskatkoja, syyttäkäämme taustamelua ja puhelimen pienellä näytöllä näpyteltyä tekstiä.

Ja niin sain taas syyn kirjoittaa: Kohti Madeiraa

Jo ennen kukon laulua Helsinki-Vantaan taakseen jättänyt Airbus A321 liitää aamupäiväisen taivaan pilvihattaroiden yläpuolella. Bongailen ajan kuluksi kattopaneeleista laskeutuvien näyttöjen kartoilta tuttuja paikkojen nimiä: Vigo, A Coruna, Porto… Paikkoja, jotka tunnistan omikseni ja Euroopan kartalle piirtyneitä kohtia, joihin liittyy laskemattomia muistoja.

Maailma, se on taas kotini. Tätä eräänä liian harmaan ja viivästyneen kevään aamupäivänä varattua äkkilähtölentoa on saman kattonäytön mukaan jäljellä noin 1,5 tuntia. Saman ajan päässä odottaa Madeira, tuo keväisen kukkaloiston luvattu saari, jonka salaisuudet odottavat tutkimistaan.

Soolomatka, suunnittelematon matka, irtiotto. Jo vuoden viides matka, maailma tosiaan on taas kotini ja voit vain kuvitella, kuinka hyvältä se pitkän kutistetun elämän jälkeen tuntuukaan. Samalla voit kuvitella myös lentokoneen, jossa kaikki näyttää samalta kuin ennen 2020 muuttunutta maailmaa. Maskit ovat poissa, alkoholi virtaa suomea puhuvan lomajoukon suonissa jo ennen puolta päivää. On onni, että maailman muuttanut virus on luonani jo hiljattain käynyt, muuten tilanne voisi tuntua vähintäänkin epämiellyttävältä turvatoimien puuttuessa.

Ja se virus. Ei se tullut seuralaisekseni maailmalla vaan ihan kotimaassa, arjen pyörityksessä. Ajan kysymyshän se vain olikin, koska olin päättänyt uskaltaa taas elää. Päätin jo vuoden 2021 muuttuessa seuraavaan, että en suostu jättämään tuota vuotta historiankirjoihini koko aikuisikäni tähänastisella taipaleella ainoana vuotena, jona en kotimaata taakse jätä. Niin minä varasin kaksi päivää ennen vaihtuvaa vuotta matkan Teneriffalle, jossa ihailin vuoden 2021 jäävän menneisyyteen kokonaista eläintarhaa huudattaneessa ilotulitusnäytelmässä ja jossa aloitin vuoden 2022 huuhtoen menneet huolet Atlantin aaltoihin.

Teneriffa, ja pari viikkoa myöhemmin hiljentyneen työtilanteen takia toisen kerran Teneriffa, uuden vuosikymmenen omalla polullani startannut Barcelona ja työporukan pieni reissu Riikaan. Nyt, Madeira, jonne matkatessa lettipäinen lentoemäntä kaupustelee parhaillaan aurinkoisia arpoja, jotka – kumma kyllä – menevät lomavoiton tai jännityksen toivossa kuin kuumille kiville.

Tässä sitä taas olen. Minä, 40-vuotias sinkku ja kissastaankin elämäntapansa vuoksi luopunut, pienessä talossa vuokralla asuva kampaamoyrittäjä, jonka elämän raiteet heittelevät milloin minnekin, mutta jonka vain osittain kerrottua tarinaa ainakin itse jaksan ihmetellä ja jonka uusia juonenkäänteitä ja oivalluksia odotan innolla.

Kas näin, tällä ajatuksenvirralla katkaisen myös hiljattain kymmenen vuoden ikään päätyneen, aivan liian pitkänimisen, Urbaani viidakkoseikkailijatar -blogini hiljaisuuden ja muistan taas, kuinka nautinkaan antaa sanojen syntyä ja kuinka suuren nautinnon kirjoittaminen saakaan aikaan.

Psst! Kirjoitusten hilljentyessä jaan tarinaani myös muissa sosiaalisen media kanavissa ja kutsunkin teidät liittymään seuraani myös toisaalla, toisenlaisen tarinoinnin parissa. Löydät minut kaikkialta nimellä urbanjunglelaura (liian pitkä ja vaikea sekin, mutta olkoon).

Instagram: www.instagram.com/urbanjunglelaura / Tiktok: www.tiktok.com/urbanjunglelaura

koli melonta

Meloen Kolin Hiekkasaarille – uusi perspektiivi kansallismaisemasta

Suomen kansallismaisema, Kolin huipuilta avautuva näkymä Pieliselle on maisema, joka useimmille nousee mieleen ajateltaessa Kolia. Kolin kiistämätön kauneus kannattaa kuitenkin kokea myös toisesta perspektiivistä, saariperspektiivistä.

Vaikka Ukko-Kolin kalkkikivien päältä aukeava näkymä vetää hiljaiseksi, suosittelen myös toisenlaista tapaa ihailla kansallismaisemaamme ja ainakin itselleni hyvin perisuomalaista metsä- ja harjumaastoa. Suuntasinkin kaverini kanssa Kolille viime kesänä ja vuokrasimme kajakit, joilla pääsisimme sinne, minne silmä huipuilta käsin kantaa. Halusin tehdä sen, mitä olin aiemmin ylhäältä käsin katsellut ja ihmetellyt jonkun toisen tekevän eli meloa Pielisen selän halki ja kokea Kolin taikaa Hiekkasaariksi kutsutun saarijonon perspektiivistä.

koli melonta

Vuokrasimme Kolin satamassa sijaitsevasta Koli Activesta kajakit ja suuntasimme kohti 22 kilometrin pitkää harjumuodostelmaa, joka kulkee Hattusaaren ja Valkeavaaran välillä. Päivä oli tyyni ja aurinkoinen, onneksi, suurena helpotuksena ainakin hieman kokemattomamman melojakaverini kannalta. Valitsimme pienen etukäteistyön perusteella kohteeksemme saaren nimeltä Iso Korppi. Se vaikutti rauhalliselta saarelta, jossa saa yöpyä nuotiopaikan ympäristössä.

Meloimme tyynen Pielisen pintaa pitkin pari-kolme tuntia, välillä pysähdellen. Ihastelimme sivullamme avautuvaa maisemaa, jonka kaukaisuudessa näkyi Kolin huipuilla viliseviä ihmisiä. Ihmiset olivat etäältä muuttuneet jo lähes havaitsemattomiksi hahmoiksi ja jopa kaikki kolme suurta huippua tuntuivat eri perspektiivistä hyvin pieniltä kalliomuodostelmilta, jotka olisi voinut jäädä huomaamatta.

Lukuvinkki Seikkailijattarissa: Vinkit aktiiviseen lomaan Kolilla

koli melonta

Päämäärä alkoi näkyä. Rauhallinen lahdelma, jonka hiekkarannalla näkyi vain yksi vene oli kuin satukirjasta. Nuotiolla oli tuli ja sen äärellä kaiketi veneilijät. Avoimen tulipaikan takana näkyi puuvaja kirveineen ja polttopuineen. Etäällä saattoi havaita puisen huussin. Kaikki tarvittava oli siis saatavilla, vain kaivo puuttui. Onneksi kajakilla saa hyvin kuljetettua tarpeeksi vettä, eikä veden pintaa pitkin lipuen tarvitse suuremmin huolehtia muutamista lisäkiloista.

Rantauduimme ja jätimme kaksi kajakkia vieri viereen nauttimaan auringosta. Maisema oli upea ja aurinko lämmitti. Tunsin heti, että olisin voinut jäädä paikkaan pidemmäksikin aikaa. Nyt aikaa oli vain vuorokausi, onneksi sentään sen verran.

Teltta pystyyn rantahiekan tuntumaan, parhaalle maisemapaikalle. Teltan viereen riippumatto ja leirimme lähenteli jo täydellisyyttä.

koli hiekkasaaret
koli hiekkasaaret
koli hiekkasaaret

Siellä sitä sitten olimme ja ihmettelimme. On aina yhtä hienoa ymmärtää, minkälaiset puitteet meille täällä Suomessakin on retkeilyn saralla mahdollistettu. Olimme paratiisisaarella, jossa oli meidän lisäksi vain neljä ihmistä. Seuraavana päivänä hekin olivat jatkaneet matkaansa ja sain naku-uida kansallismaisemaa katsellen sekä listata jälleen uuden koetun elämyksen elettyjen ikimuistoisten hetkieni listalle. Luonnontilainen uinti luonnossa, kansallimaisemassa – check.

Iso-Korppi ja koko Hiekkasaarten ketju kannattaa ehdottomasti painaa mieleen ja lisätä omalle seikkailijan unelmalistalle. Kajakki alle, tarpeeksi vettä ja evästä mukaan sekä tietysti muut retki- ja yöpymisvarusteet ja saarilla voisi viihtyä vaikka viikonkin, kesämökkeillen kaukana kaupungin hälystä.

koli hiekkasaaret

Mistä vuokrata kajakki Kolilla?

Kajakkeja vuokraa Koli Active, joka sijaistee Kolin satamassa. Kajakkeja on paljon, mutta sesonkiaikana ja pidemmille reissuille kannattaa tehdä etukäteisvaraus.

Missä Kolin Hiekkasaaret sijaitsevat?