blogi

Blogivaiheilusta ja merkityksellisyydestä

Olen ollut hiljaa. Aika katosi, elämä vei mukanaan. Oli hetkiä, kun mikään tarina ei tuntunut tarpeeksi kiinnostavalta tulevansa kuulluksi tai hetki oikealta käytettäväksi kirjoittamiseen. Uusi kirjoittajan lukko. Kyllä tämä nyt takkuaa, mutta kyllä tämä solmu tästä vielä aukeaa.

Olen kirjoittanut blogiani nyt kuusi vuotta. Se on kulkenut matkassani mukana ja pitkään. Niin toivon sen edelleenkin kulkevan, vaikka välillä koko blogimaailma tökkii aika pahasti. Blogimaailma; sen kilpailu ja  tyrkyttäminen. Kaupallisuus ja epäaitous. Toisto ja runsaudenpula. Eikö kaikki ole jo tehty? Eikö kaikkea ole jo liikaa?

Entäs sitten Instagram? Asia vielä erikseen. Miten ihmeessä ihmiset jaksavat tykätä toinen toistaan merkityksettömämmistä takapuolikuvista sun muista, kun ajan voisi käyttää huomattavasti hyödyllisemminkin, merkityksellisemmin?

Olen käyttänyt oman aikani viime aikana tavallisten asioiden parissa, aivan tavallisen arjen äärellä. En ole matkakuumeillut, olen nauttinut arjesta ja matkailijan elämäntapani tuomisesta elämääni työni kautta. Olen jutellut matkajuttuja asiakkaiden kanssa ja jakanut vinkkejä, kuten ennen blogia konsanaan. Olen löytänyt merkityksellisyyttä kohtaamisista työpaikallani. Kuinka upeiden ihmisten kanssa saankaan viettää aikaa, kuinka merkityksellistä työtä voikaan tehdä tässä psykiatrin ja muodin ammattilaisen välimuototyössä, kampaajana?

Olen bloggaamisen sijasta myös liittynyt kuntosalin jäseneksi, aivan tavallisen kuntosalin jäseneksi. Olen jopa Tinderöinyt, viihdyttänyt itseäni uusilla ihmisillä ja heidän mielipiteillään. Olen viettänyt aikaa ystävien kanssa ja hakeutunut myös omaan kotikolooni viettämään sosiaalisen elämän vastapainona introverttiaikaa.

Olen vaiheillut. Miettinyt, mitä haluan ja mikä olisi hyväksi. Rehellisyyden nimissä miettinyt, onko koti enää koti ja jos ei, missä se koti oikein voisi olla. amln

Voi vaiheilu. Tässä jutussakaan ei ole päätä eikä häntää, mutta tämä tuntui tarpeelliselta ennen uusien matkajuttujen vuoroa. Bla bla, lukko on aukeamaisillaan, mutta kaipaan mielipiteitä: mihin suuntaan blogimaailma on menossa ja minkä toivoisitte muuttuvan?

Blogi täyttää vuosia: Seitsemän vuotta Urbaania viidakkoseikkailijatarta

Muistan edelleen sen keväisen päivän seitsemän vuotta sitten, kun olin kävellyt ystäväni kanssa Töölönlahden ympäri. Siellä jossakin Finlandia-talon takamailla ystäväni oli kysynyt minulta, miksi en perustaisi blogia. Blogi? Enhän edes itse lue blogeja. Hyvä, kun edes tiedän, mitä sana blogi tarkoittaa. En viihdy tietokoneiden parissa, enkä ainakaan osaa tehdä mitään tietokoneella. Miten ihmeessä minä muka aloittaisin blogin?

Samana iltana kuitenkin alkoi tapahtua. Taisin tutkia asiaa netissä ja pian olin jo avaamassa Blogspotin kautta matkablogia, jonka nimeksi oli jo kävelyllä valikoitunut itseäni eniten kuvaava sanojen kombinaatio, Urbaani viidakkoseikkailijatar. Jos tässä hetkesä lähtisin samaan nimileikittelyyn, unohtaisin kaikki vaikeat ja pitkät sanat, mutta tänä päivänä tuntuisi melkein petturuudelta blogiani kohtaan vaihtaa nimi toiseksi.

Tänään blogini täyttää seitsemän vuotta. Siitä on nyt seitsemän vuotta, kun painoin ensimmäisen kerran julkaisupainiketta ja kun pistin elämäni ensimmäisen matkablogijutun ilmoille bittiavaruuteen.

Sittemmin olen kirjoittanut noin 700 juttua ja viettänyt lukuisia tunteja tietokoneen edessä muovaillen ajatuksenvirtaani sanoiksi ja jakanut entistäkin henkilökohtaisemmin ajatuksiani ja tekojani. Alkuun täysin kasvoton blogi sai kasvot ja nykyään koen, että koska blogini on omaa henkilökohtaista matkaani muunlaisten matkojen rinnalla, annan minun ja matkojeni tarinoiden kulkea sulassa sovussa, rinta rinnan.

Seitsemässä vuodessa blogista tuli osa minua, enemmän kuin koskaan aiemmin. En osaa kuvitella tilannetta, etten haluaisi jakaa kokemaani teidän kanssanne. Nautin edelleenkin suuresti omien matkojen analysoinnista tekstin muodossa ja kuvien kautta.

Välillä blogimaailman kiemural ovat turhauttaneet ja paine olla jonkinlainen oli välillä turhankin kova. Olen alusta alkaen tallannut blogipolkua omalla tavallani ja uskonut, että vain pysymällä rehellisenä omaa itseään kohtaan voi voittaa.

Sanaan voittaa pitääkin lisätä, ettei blogimaailman pitäisi olla niin kilpailuhenkistä. Moni lankeaa ansaan, jossa pitäisi tuottaa jonkinlaista sisältöä ollakseen oikeanlainen ja uskottava bloggaaja. Ikävän moni toimii samaan aikaan itseään vastaan, yrittäen olla kuin joku muu. Miksi ihmeessä? Miksi emme vain korostaisi omaa ja aitoa linjaamme? Siitä ainakin itse nautin eniten, vapaudesta olla oma ja ailahteleva itseni.

Vuosien varrella blogi on myös mahdollistanut monenlaista. En seitsemän vuotta sitten, täytenä amatöörinä osannut kuvitellakaan, että joku vuosi blogini olisi ehdolla Suomen parhaaksi matkablogiksi, että edustaisin vuoden momondon ambassadorina, tai että minut kutsuttaisiin erilaisille blogimatkoille ja että toimisin oppaana omassa kotimaassani ulkomaisille matkabloggaajille.

Muistan jopa hetken, kun kaikki blogiini liittyvä kyseenalaistettiin, kun päätin pitää blogini täysin itsenäisenä ja omillani, ilman minkään suuremman tahon mahdollistamaa näkyvyyttä. Toisin kävi ja totaalinen vapaus toi ainakin itselleni lisää intoa tätä kaikkea kohtaan.

Muistan myös, kuinka minulle on uskoteltu, että on otettava hieman kaupallisempi linja, jotta voisi saada uskottavuutta ja mahdollisia yhteistyökumppaneita. En ottanut, en myynyt sieluani. Hyvä niin, koska nyt olen kaikessa aitoudessa ja epäkaupallisuudessa pisteessä, että ei-niin-kaupalliset tahot, jotka pyrkivät vaikuttamaan oikeasti tärkeisiin asioihin ottavat siloin tällöin yhteyttä ja pääsen mukaan todella mielenkiintoisiin projekteihin ilman, että mainostan blogissani esimerkiksi pikamuotia. Muutkin valitsemani kaupalliset yhteistyöt ovat tarkkaan valittuja ja lupaan nyt ja aina olla kaikesta rehellinen. En kehu mitään, mikä ei kehua kaipaa.

Seitsemän vuotta blogia, uskomatonta. Olen onnellinen, että uskalsin aloittaa tämän kaiken ilman minkäänlaista kokemusta ja aivan tyhjästä. Tämä oma, julkinen matkapäiväkirjani, on tuonut minulle suuresti iloa.

Kiitos kaikista kommenteista ja seikkailusta kanssani. Aurinkoa päiväänne, tästä on hyvä jatkaa!

♥ Laura

 

Kuukauden mittainen kirjoituslukko

Olen lukossa, kirjoituslukossa. En ole avannut tietokonetta kuukauteen, vaikka levottoman mieleni perukoilla hyppelehtii toinen toistaan tärkeämpiä ja inspiroivampia juttuideoita alkuvuoden matkaltani. Kaikkea taitaa vain olla liikaa, enkä osaa päättää, mistä tätä sillisalaattia lähtisi purkamaan. Aloitan purun olotilastani, pikku hiljaa maadoittuvasta ja Suomeen henkisestikin laskeutuvasta olotilastani.

Palasin räntäsateiseen Suomeen kuukausi sitten. Vasta muutama päivä sitten purin rinkkani ja pääsin nukkumaan oikeaan sänkyyn. Oma kommuunihuoneeni oli alivuokrattuna vielä kuukauden paluuni jälkeen, palasinhan Suomeen alkuperäistä suunnitelmaa aiemmin. Koska omaa huonetta ei ollut, olin vieraana omassa kodissani ja nukuin patjalla, vierashuoneen lattialla. Olin kiertolainen, joka saapui kotiin vain nukkumaan. Omaa virallista tilaa ei ollut, omaa rauhan tyyssijaa ei ollut.

Kävin vierashuoneessa vain nukkumassa, koska kaiken hereilläoloajan käytin erään helsinkiläisen liiketilan remontointiin. Tästä liiketilasta taiottiin parissa viikossa parturi-kampaamo, minun ja yhtiökumppanini oma salonki. Kahden viikon remonttipölymaailman jälkeen oma liike, Aroha Helsinki, avasi ovensa ja tartuin saksiin ja väripensseleihin ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Niks ja naks, olinkin taas kolmen kuukauden lomailun jälkeen takaisin töissä ja tällä kertaa elämäni ensimmäisessä, omassa liikkeessä. Tuntuu todella hyvältä ja oikealta.

Viime viikolla sain myös huoneeni takaisin. Minulla oli taas turvapaikka, oma pesäkolo. Se kolo ei tosin enää tuntunut omalta, sisustus ei tuntunut oikealta. Muutin sisustusta, muokkasin huonetta tämän hetken minälle sopivammaksi. Kai minussa taas joku muuttui matkani aikana, todella hyvä niin. Usein muutos on kehitystä ja kasvua, nyt tunnen sen vahvana.

Nyt minulla on taas koti. Nyt minulla on taas työpaikka ja nyt elän taas arkea. Remonttipölyt alkavat laskeutua ja palaset alkavat taas kaikin puolin hakeutua paikoilleen. Nyt minulla on taas kirjoitusrauha ja levollisempi mieli, nyt voin uppoutua upean matkan jälkipuinteihin ja alkaa jakaa vinkkejä ja tarinoita Thaimaasta, Malesiasta ja Indonesiasta. Koitan näpytellä teille ja omaksikin ilokseni monen monta juttua ennen kuukauden päästä starttaavaa Nepalin matkaani. Kyllä, uusi lentolippu on takataskussa ja olen lähdössä viikon työmatkalle Nepaliin. Siitä lisää myöhemmin.

Hyvää pääsiäistä kaikille ja auringonpaistetta päiviinne!

Laura