Pakkasin mukaani eväät. Retkirepussani oli itse leivottuja sämpylöitä ja yrttiteetä. Lapasella lämmitetyssä kädessäni kuljetin istuinalustaa, olinhan menossa viipymään. Viipymään kiireettä, kun aikaa kerrankin on.
Menin erääseen suosikkipaikoistani, kotini lähelle. Istuin meren päälle laskeutuvan männyn juurelle, aivan lähelle vesirajaa. Nojasin selkäni vasten vanhaa puuta ja pistin kuulokkeet korvilleni. Päätin, että tuo puu saa luvan olla suosikkipuuni koko maailmassa.
Olin pienessä piilokolossani, jonne olin paennut Korona-viruksen pakottaman työttömyyden aiheuttamaa ahdistusta. Kaadoin kuksaani kuumaa juomaa ja laitoin rauhoittavaa musiikkia soimaan. Uppouduin pakomaailmaani ja vain olin. Oikeastaan tein kaikkea muuta kuin pakenin, olin aidoimmasta aidoimman äärellä, luonnon äärellä ja itseni äärellä.
Siinä ollessani aloin seurata sateen tanssia. Aivan kuten jo jonkin aikaa sitten, eräänä sateisena sunnuntaina. Katsoin, kuinka sadepisarat liittyivät osaksi suurempaa kokonaisuutta, merta. Kaikki oli jälleen kerran erityisen kaunista, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mitään ei oltu suunniteltu, mitään ei oltu järjestetty. Ei ollut sisäänpääsymaksua tai aloitusaikaa, kaikki vain tapahtui omalla painollaan. Olin luonnossa, olin rauhassa. Ei ollut kiire, mitään ei pitänyt tai edes voinut saada aikaan. Maailma oli pysähtynyt.
Maailmanpysähdys ja pienen yksinkertaisen hetken kauneus saivat jälleen kerran miettimään tätä kaikkea. Tämän kaiken järjettömyyttä. Jos kerran onnentunteen voi saavuttaa kyvyllä voida vain olla ja elää hetkessä, miksi rakennamme elämäämme sen vastakohdan varaan? Miksi elämme suunnitelmille ja unelmille? Miksi haluamme koko ajan mennä eteenpäin ja kehittyä? Miksei mikään riitä ja miksi raha pyörittää tätä palloa ja miksi suostumme pyörimään sen koko ajan vaativammissa rattaissa? Toivon mukaan tämä kriisi pistää kaikki arvot uusiksi, ainakin rahan arvon.
Siinä vain olin. Katselin sadepisaroita ja etäällä lipuvaa joutsenta. Ne eivät tiedä tämän hetken ahdingosta. Niillä ei ole paljoakaan, mutta niillä on kaikki. Tässä hetkessä luonto kiittää lepohetkestä, luonto saa olla enemmän rauhassa kuin pitkiin aikoihin. Nyt, kun ihmisillä ei ole näppejä pelissä, eikä maailman tarvitse olla tehokas.
Siinä istuessani ajattelin, että tästä kaikesta on pakko seurata jotain hyvää. Ja uusi sadepisara laskeutui taas osaksi luonnon taideteosta, muistuttaen luonnon voimasta ja kauneudesta. Tästä seuraa vielä jotakin hyvää, kun kriisi on voitettu. Sadepisara lupasi sen.
Super hyvin kirjoitettu! – Olen lukenut tekstin muutaman kerran. Hyvin tehty!
Kauniisti kirjoitettu ? Kyllä tästä selvitään ? Toivottavasti tämä asettaa monen ihmisen arvot uudelle tolalle. Toisten on nyt pakko pysähtyä, kääntyä sisäänpäin, perhettä ja läheisiä kohti. Ketkä täällä nyt raataa, on ne joita usein vähiten arvostetaan, vaan kas, pian on moni elämä juurikin hoitohenkilökunnan käsissä. Joskus asioiden huomaaminen ja ymmärtäminen on pysähtymisen päässä, etenkin kun kiireessä kulkee laput silmillä ja sydämellä.
Aurinko paistaa, on liki tyyntä, aamu on päivän parasta aikaa, minulle. Ihailen sun jaksamista ja energiaa seikkailla, arjessa.. Sehän vaatii vain pienen vaivan. Usein energiaa ei ole siihen pieneen vaivannäköönkään. Maailma ei ole pitkään aikaan ollut ihan mallillaan. Vihdoin on aikaa pysähtyä tähän hetkeen. Niinpä otan esimerkkiä sinusta. Nappaan riipparin ja termarin kainaloon, suuntaan lähimetsään ja vain olen.
Tsemppiä ystävä, kyllä me selvitään. Otetaas joku päivä somekahvit, itketään ja nauretaan maailma paremmaksi, eikös juu ?