Elämä muistuttelee tasaisin väliajoin arvaamattomudestaan. Yksi sekunti voi muuttaa elämän, pahimmillaan jopa lopettaa elämän olemassaolon. Kannattaako pelolle antaa valta? Onko pelko myös tarpeellista?
Olen aina ollut luottavainen elämän suhteen. Uskonut aina, että asioilla on tapana järjestyä ja että elämä heittää tiellemme juuri sen verran, kun jaksamme kantaa. Ei enempää, ei vähempää. Välillä tökätään kovemmin, välillä kevyemmin. Muistutellaan, ettei mikään ole ikuista tai itsestäänselvää. Opetetaan elämän tärkeitä oppitunteja.
Luotan elämään lähes sokeastikin, edelleen. Tuo luottamussuhde antaa voimaa ja rohkeutta. Silti, yritän kokemusten takia olla olematta aivan liian luottavainen. Elämässä kun oikeasti sattuu ja tapahtuu. Kauhukuvat ja toisaalta uskomattomat onnenkantamoiset eivät ole vain kohtauksia Hollywood-elokuvista. Ne ovat totista totta, aivan aikuisten oikeasti.
Eilen sain todellista shokkihoitoa, kirjaimellisesti. Thaimaasta ostetut pallovalot, nehän ovat nätit. Ilta pimenee jo, pitäisikö ensimmäistä kertaa kokeilla, miltä ne näyttävät täydessä loistossaan? Virhe, ei olisi pitänyt.
Lapsena sitä tekee tyhmyyksiä, huolimatta huomisesta. Jossakin vaiheessa asioiden väliaikaisuus ja elämän rajallisuus iskee vasten kasvoja. Ympärillä tapahtuu ja itselle tapahtuu. Kaasupullot räjähtelevät silloin tällöin aiheuttaen tulipaloja, aivan oikeasti. Koirat purevat silloin tällöin, oikeasti ja kovaa. Madot luikertelevat ihon alle ja punkkeja on kotipihassa, aivan oikeasti.
Elämän shokkihoitoa
Eilen sain todellista shokkihoitoa, kirjaimellisesti. Thaimaasta ostetut pallovalot, nehän ovat nätit. Ilta pimenee jo, pitäisikö ensimmäistä kertaa kokeilla, miltä ne näyttävät täydessä loistossaan? Virhe, ei olisi pitänyt.
Samalla hetkellä kun olen työntämässä pistoketta pistorasiaan, PUM! Koko keskisormi saa kovan tujauksen. Sähköisku tuntuu ja polttaa käteen pienen rakkulan, oikestaan kaksikin. Hui, mitä juuri tapahtui? Sähköisku, se oli kunnon sähköisku. Niin oikea kuin vain olla voi. Säikähdin, säikähdin paljon.
Tilanne säikäytti niin, että soitin terveysneuvontaan. Pitääkö minun tehdä jotakin? Vastaus on: ”Rutiinitarkastus on aina hyvä tehdä, mene päivystykseen”.
Niin minä menin säikähtäneenä Malmin sairaalan päivystykseen. Ystävällinen mies otti minut heti potilaakseen. Hän otti sydänfilmin tarkastaakseen, ettei sätky aiheuttanut rytmihäiriöitä. Siinä makasin, kovin ahdistuneena. Jos rytmihäiriöitä näkyy, saan television lääkärisarjoista tutut sätkyt rintakehääni. Hui.
Onneksi selvisin tästä nyt säikähdyksellä. Toisinkin olisi voinut käydä. Elämän arvot pompsahtivat taas paikoilleen. Ensimmäisenä ajatuksena mieleeni tuli vähempi työnteko, enempi vapaa-aika. Toisaalta kaipuu turvasta. Turvallisista ja hyvistä ihmisistä ympärillä.
Ei ensimmäinen säikähdys
Tämä säikähdys ja läheltä piti -tilanne muistutti minua myös muutamista muista säikähdyksistä. Säikähdin suuresti myös kaksi vuotta sitten. Maailman kiltein kissani suoraan sanottuna tipahti päälleni, silmän päälle. Aivan vahingossa. Lopputulos oli 7 mm:n pituinen haava silmän pinnalla. Ei kun päivystykseen, silloinkin. Kirkkaanpunainen silmä tarkastettiin, tikeistäkin puhuttiin. Ei! Ei tikkejä silmään, en pysty siihen. Onneksi haava oli oikeansuuntainen, minkä ansiosta tikkejä ei tarvittu. Seuraavat kolme-neljä viikkoa olin punasilmäinen hirviö. Jännitin, tulehtuuko silmä.
Silmäepisodissa onni oli mukana onnettomuudessa. Mitä, jos kynsi olisi mennyt syvemmälle? Mitä, jos se olisi osunut näköhermoon? Läheltä piti, todella läheltä piti. Onni oli matkassa, siitä olen kiitollinen.
Sitten oli se kolari. Se kolari, joka tapahtui ollessani 17-vuotias. Kolari, josta selviämistä paikalle saapuneet poliisit ihmettelivät. Onni oli matkassa, tai polisiin sanoin enkelit.
Pelko on hyvä renki, mutta huono isäntä
Moni pelkää puolestani matkustaessani. Teen asioita pelottomasti ja luotan tuntemattomiin. Kuitenkin elämäni suurimmat tapaturmat ovat toistaiseksi (kop kop) sattuneet arjen ympyröissä, ei matkoilla. Kiveen todella kovaa potkaistua ja auki saatua varvasta (jota parantelen edelleen) ei varmaankaan lasketa suurimpiin tapaturmiin. Tämäkin silti kävi, muutama viikko sitten Espanjassa. Kuka sitä nyt paljain jaloin tallustellessaan osaa varoa? Ja myös kissani on raapaissut minua silmämunaan. Onni oli matkassa, selvisin vain haavalla silmässä. Todella läheltä piti. Oikein puistattaa.
Elämässä sattuu ja tapahtuu. Pelko on hyvä renki, mutta huono isäntä. Varovaisuus on hyvä muistaa, omassa elämässäni entistä enemmän. Silti tätä kaikkea ei voi kontrolloida. Sitä voi elää jatkuvan pelon kanssa, toisin sanoen olla kuollut elävä. Jos aivan kaiken jättää tekemättä pelon takia, menettää paljon. Pelko ruokkii pelkoa ja tieto lisää tuskaa, niinhän se on.
Pelolle ei kannata antaa valtaa, mutta on myös hyvä muistaa, että pelko on tarpeellinen suojelumekanismi. Joskus pelon varoitussireenin ääni kannattaa laittaa merkille. Elokuvista tutut asiat tapahtuvat välillä myös aivan oikeassa elämässä. Aivan oikeasti. Joskus juuri silloin, kun vähiten osaa odottaa. Usein juuri silloin.
Ja hei, muistakaa myös, että valokin ilmestyy tunnelin päähän myöskin aivan odottamatta. Usein juuri silloin, kun on jo luovuttamassa!
We have been given a precious human life, and I am not going to waste it. – Joogatunnin mantra Indonesiassa
Loppukommentti: Elämä on tässä ja nyt. Se kestää tässä muodossa sen verran kun kestää. Siitä ajasta ottakaamme kaikki ilo irti! Elämä on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi. Nyt, mene ja elä. Sitä ennen lukaise myös jo aimmin kirjoittamani juttu pelosta, hieman eri näkökulmasta.
Olisin varmaan pyörtynyt pelosta, jos joku ehdottaisi tikkejä silmääni. Ihan hirvittävä ajatus. Onneksi ei käynyt pahemmin sähköiskun kanssa! 😐