Koti, tämä koti on rosoisuudessaan oikeastaan liiankin täydellinen. En haluaisi olla juuri nyt missään muualla. En edes Berliinissä. En haluaisi olla kenenkään muun kanssa, en millään muulla tavalla. Tässä on hyvä, tässä näin on täydellistä.
Kulunut viikonloppu on hyvä esimerkki kauniista arjesta ja harvinaisesta seesteisyyden tunteesta. Termi fomo eli fear of missing out loisti poissaolollaan, enkä olisi halunnut olla edes Sideways-festivaaleilla. Mitä ihmettä urbaanille minälleni on tapahtunut, joko pitäisi huolestua?
Elän vaarallisilla vesillä, seikkailjattaren elämän heikoilla jäillä. Suurin uhka ja vaaratilanteen aiheuttaja on tämä liiankin mukava koti. Tässä kodissa viihdyn, täällä on kaikki, mitä tarvitsen. Se vaati vaatimattomasti vain kodin meren rannalla, joka tuli virallisesti elämääni noin vuosi sitten.
Pieneen mieleenikään ei olisi aiemmin juolahtanut, että kuokin perjantai-iltana onnellisena maata tai että odotan lauantain siivousta kuin kuuta nousevaa. Että joisin terassiviinin sijasta kriisiteen kämppäkaverin kanssa puolen yön aikaan terassillamme, kun hän haluaa raportoida treffeistään. Tai että nousisin terassiteetä ennen yläkerran tupaantuliaisiin oma viinilasi kädessäni kuuntelemaan muun muassa upeita klassisen kitaran sulosointuja. Tai että töiden jälkeen dyykkaisin roskalavalta hienon pöydän.
Kuka olisi uskonut, että haen sisustustavaroita kaikista Itäkeskuksen kierrätyskaupoista ja että kuljetan ne lauantain siivousintoilun päätteeksi pyöräni tarakalla kotia kohti ja että nikkaroin lopun päivää? Itäkeskus on muuten kierrättäjäsisustajan taivas. Samoilla kulmilla on sekä Fida, Kierrätyskeskus, UFF sekä Punaisen Ristin Kontti. Kuka olisi uskonut, että nikkaroinnin jälkeen lipittäisin lasin kylmää valkoviiniä riippumatossa, omassa pihassa? Kenen mieleen olisi juolahtanut, että retkeilen ystäväni kanssa sunnuntaina kotiani vastapäisellä saarella, soudeltuani sinne?
Itäkeskus on muuten kierrättäjäsisustajan taivas. Samoilla kulmilla on sekä Fida, Kierrätyskeskus, UFF sekä Punaisen Ristin Kontti.
Tämä koti tuntuu edelleen, vuoden jälkeen, kuin unelta. Fakta, että taloni pihalla on vuosia sitten kasvatettu palmuja ja että taloa on asuttanut jos jonkin sortin taiteilija, tuntuu uskomattomalta. Nyt täällä asun minä, ja voi kuinka onnellinen täällä olenkaan.
Liian ihana koti on silti seikkailujeni suurin uhka. Onko juurtumisen aika kenties tullut, kaiken menemisen jälkeen? Tai ehkä olen tajunnut itsestäni, että haluan kokea olevani juurtunut jonnekin, vaikka seesteisen elämän vastapainona seikkailisikin? Ja sitä paitsi, tämä viikonloppuhan oli mitä suurin seikkailu – se vain tapahtui arjessa ja omilla kulmillani. Oikeastaan, tämä seesteisyys on aika kaunista. Kauniimmaksi ja seesteisemmäksi tämän kai tekee fakta, että en ole täysin jämähtämässä kotiin – parin viikon päästä suuntaan Espanjaan!
Jälkihuomio: Ehkä nyt voisi jo hieman huolestua, sillä olen viehättynyt aivan liikaa saamiini, mutta maailman rumimpiin muovikenkiin eli Crocseihin (okei, ehkä ne varvaskengät ovat rumimmmat) ja oli jo todella lähellä, etten lähtenyt kauppareissulle Crocsit jalassa. Jos sen teen, huolestukaa toden teolla ja palauttakaa minut mukavuusarkikuplasta takaisin maan pinnalle.
