Otat kädestäni kiinni ja johdatat takapihalle. Trooppisen metsän äänimaisema ympäröi meitä, sirkat sirittävät ja sammakot kurnuttavat. Istumme hiljaa alas. Olemme hiljaa. Otat taas kädestäni kiinni, sanaakaan ei sanota. Molemmat tietävät sen sanomattakin, olen lähdössä.
Nyt, pitkän ajan päästä, minä olen täällä ja sinä siellä. Kaksi ihmistä aivan erilaisissa todellisuuksissa, kaukana toisistaan. Osittain kaikki oli kai vain kuvitelmaa, rakennettua totuutta ja mielikuvaa. Nyt vain kasa kauniita ja ajan kultaamia muistoja, jotka olivat todellista totta edes hetken.
Silti tasaisin väliajoin muistan sinut. Muistan sen kauniin kohtaamisen. Kohtaamisen, joka tuntui maailmankaikkeuden virittelemältä suunnitelmalta. Muistan kaikki ne kauniit ja irralliset hetket, jotka tapahtuivat kaukana kotoa, kaukana omasta todellisuudesta. Hetket, joina ajatus ajan lineaarisuudesta ja elämän todellisuudesta kyseenalaistettiin. Kauniit hetket, jotka koostuvat kaikista kaukaisista unelmistani ja hetket, joina kohtaaminen tapahtui pintaa syvemmällä tasolla, sydämen tasolla.
Nämä kauniit ja epätodelliset hetket, joissa olimme vain me kaksi, muistuvat edelleen mieleen odottamattomina hetkinä ja odottamattomissa paikoissa. Jopa bussissa matkalla juhannuksen viettoon. Ne tunkevat esiin syvältä mielen sopukoista kauniina ja vahvoina muistoina, nostaen pinnalle kauniin haikeuden ja onnellisen hymyn. Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin siellä kaukana. Siellä, missä ihmisillä ei ole samanlaista vapautta kuin meillä täällä. Ehkä vielä joku päivä kohtaamme. Ehkä sinunkin maassasi on taas joku päivä turvallista ja sinulla on taas vapaus.
