Hiilloksesta ja säästöliekistä

Taas uusi sunnuntai, huomenna taas uusi maanantai. Päivät kestävät pitkään, mitään ei tapahdu. Poikkeusaikaa on eletty nyt jo melkein vuosi, elämää on eletty rajatuissa puitteissa jo noin 350 päivää.

Lasipöydälläni palaa taas kynttilä, kahvikuppi on puolillaan jo kylmentynyttä kahvia. Isoista ruutuikkunoista näkyvä valkoinen maisema on äärimmäisen kaunis, mutta myönnän alun talvihullaantumisen jälkeen kaipaavani jo jotain aivan muuta. Kaipaan joka solullani jo elämää ja huokaan syvään nähdessäni videoita paikoista, joissa luonto elää ja hengittää tätä hetkeä, eikä ole talviunilla. Minä en elä talvesta.

Vuosi siinä meni, että pystyin valehtelemaan itselleni kaiken olevan aivan riittävää ja kohdillaan juuri näin. Kysehän ei olekaan riittämisestä vaan siitä, minkälaisissa maisemissa ja tunnelmissa tuntee olevansa kotonaan. Kyse on palasten loksahtamisesta paikoilleen ja hetkessä elämisen taidosta. Vaikka kuinka elän parhaillaan puitteissa, joissa moni asia on hyvin, joku siellä sisälläni huutaa taas jotain aivan muuta. Tai kenties se joku huutaa elämää. Edes tunnetta, että on oikeasti elossa ja läsnä tässä kaikessa. Se tunne kai elämän tarkoitus lopulta onkin ja yksi onnellisuuden avaimista. Liike saa minut tuntemaan elämän.

Kaipaan kaikkein eniten kohtaamisia ja hetkiin heittäytymisiä. Ehkä oleellisin syy rakkaussuhteeseeni liikkuvan elämäntavan kanssa onkin kohtaamiset. Matkalla ja liikkeellä ollessani kohtaan koko ajan uusia ihmisiä, omia heimolaisiani. Moni vastaantulija on eri tavalla avoin kuin arjessa; enhän täällä itsekään ole yhtä vastaanottavainen kuin loman tunnelmissa ja vapaudessa. Matkalla koen, että mikä vain on mahdollista ja elämänrytmi suhteessa jonkun toisen elämänrytmiin sulautuu usein hyvinkin huolettomasti yhteen.

Kaikki on mahdollista, kun kaksi vapaata elämää kohtaa. Kun kaksi ihmistä on loman mahdollistamassa rentoutuneessa tilassa, hetkessä eletään ja kaikkea katsotaan puhtaammin silmin. Kun on aika mennä, mennään. Kun on aika jäädä, jäädään. Elämää eletään tunne edellä, ei järki ja velvollisuudet takaraivossa kritisoiden tai muttia huudellen. Sama pätee myös pienissä porukoissa. Kun samanhenkisten heimo kokoontuu ilman arjen tuomia aikatauluja, unelmia toteutetaan intuitiivisesti ja muistoja luodaan. Kenellekään ei tarvitse perustella, miksi seikkailun kutsuun kannattaisi vastata myöntävästi ja kaikki tietävät, miltä elämänpalo tuntuu.

Tämä nykyhetki on sammuttanut liekin, tai ehkä vain tehnyt tulesta hiillosta. Vaikka liekki palaa lähes päivittäin kynttilöissä lasipöydälläni, oma liekkini palaa säästöliekillä. Samaan aikaan säästöliekki saattaa säästellä itseään jotain varten, hiillos kytee, odottaen roihauttajaa.

Se, mitä tämä hetki on tehnyt, on nostanut pintaan kaipuun omannäköistä elämää kohtaan. Vaikka elämän puitteet ovat ulkoisesti kohdillaan, joku ei nyt täsmää. Oma heimo ja kohtaamiset taitavat taas kerran olla se puuttuva palanen. Arki vie heimon erilleen toisistaan ja loppujen lopuksi monet asiat ovat parhaita jaettuina. Oli se sitten talvi, korona tai pelkkä pysähtyneisyys, en tunnista itseäni tällaisena.

Juuret kasvavat nyt kovaa vauhtia jossain tuolla pinnan alla ja tulee taas hetki, kun ne pompsahtavat pinnalle ja valmis kokonaisuus kohoaa ihan silmissä. Tunnistan tämän tunteen, jotain on tapahtumassa. Vaikka vielä en osaa edes unelmakartalleni tulevaa kasata, joku osa minussa työstää nyt suunnitelmaa minusta tietämättä.

Josko sitten olisin myös itse siihen valmis?

 

Seikkailijattaren etukortti on avain etuihin.
Joko sinulla on omasi? Hanki nyt ja aloita etuilu!

 

Leave A Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Navigate