Elämän mustassa, koronan kokoisessa aukossa, on aika matkustaa mielen tasolla elämän kauniisiin hetkiin, onnenhetkiin. Niihin täydellisen läsnäolon hetkiin, joita jahdataan läpi elämän, mutta jotka lopulta tapahtuvat silloin, kun niitä ei yritä pakottaa ja kun vain antaa niiden tapahtua.
Onnenhetkien kokemisen taidossa oleellisinta on puhdas tunteminen ja tunteeseen heittäytyminen. Oleellista on kyky jättää ajatukset ja analysointi taka-alalle ja vain olla.
Nyt heittäydyn kauniiseen hetkeen, joka on hyvinkin henkilökohtainen tarina. Hetken paikalla tai ajalla ei ole väliä, vain tunteella on väliä. Vain sillä on väliä, että välillä oikean elämän hetket ovat kuin satua – edes hetken aikaa.
Olin pidemmällä reissulla, jota oli jo jatkunut parin viikon verran. Tuona päivänä olin pakannut reppuuni päiväretkitarvikkeet, joihin lämpimässä maassa kuului lähinnä aurinkovoidetta, kamera ja aurinkolasit. Suuntasin pienelle tutkimusmatkalle ilman aikataulua ja ilman suunnitelmaa, seurasin vain fiilistä ja menin sinne, minne nenä näytti.
Mutkien kautta päädyin hiljaiselle rannalle. Rannalla ei näkynyt ketään. Meri kimmelsi kauniisti ja aallot löivät rantaan, pehmeästi kuin tuulenvire kesäyönä. Maisema inspiroi, otin kuvia ikuistaakseni hetken valon ja tunnelman.
Näin miehen kasvot, aiemmin hän oli ollut vain hahmo vedessä. Kaunis mies, kuin sadusta.
Hetken kuvattuani hiljaisuus rikkoontui. Rantaa pitkin ratsasti mies. Mies ja ratsu, kauniin maiseman etualalla. Ja minä valokuvasin. Mies ratsasti ratsunsa veteen. Oli kuin olisin katsellut näytelmää tai sanoisiko, elänyt jonkinlaista romantikon fantasiaa.
Ja minä valokuvasin. Halusin saada täydellisen kuvan ratsastavasta miehestä upeassa maisemassa, upeassa valossa. Ja minä sain sen. Nappasin monta sellaista ja vain huokailin. Kiireetön, kaunis hetki, jossa ei ollut sanoja. Teki mieli nipistää itseäni, se kaikki oli hyvin epätodellista.
Mies ratsasti hevonsa pois vedestä kauniin pesuhetken jälkeen. Hän viipyi hetken rannalla. Hetkeässä ei ollut ketään muuta.
Näin miehen kasvot, aiemmin hän oli ollut vain hahmo vedessä. Kaunis mies, kuin sadusta. Voisin jopa käyttää sanaa Tarzan.
Huikkasin hänet luokseni, halusin näyttää kuvat. Hän kiinnitti ratsunsa läheiseen puuhun ja tuli luokseni. Näytin kuvat. Näytin ne kaikki kauniit, kuviksi vangitut hetket. Hymyilimme. Ja siitä hymystä alkoi kaunis romanssi, joka kesti niin pitkään kuin aikaa oli.
Kohtaaminen oli kuin sadusta, se oli onnenhetki. Ja näitä onnenhetkiä tulee elämässä eteen juuri, kun niiden aika on. Odottamatta, pakottamatta.
Jällkihuomio: Ihminen on edelleen elämässäni, ystävänä. Joskus liian erilaiset elämän todellisuudet vain ovat liian erilaisia ja alun satu muuttuu todellisuudeksi.
