Olen ikuinen unelmoija, silmiä avaamaton romantikko. Idealisti, voisi joku sanoa.
Kerta toisensa jälkeen löydän haavemaailmassa elävän itseni rakentamasta epärealistisia pilvilinnoja todellisuuden ympärille. Elän elokuvamaailmassa, haluamatta avata silmiäni todellisuudelle.
Usein unelmani myös toteutuvat. Huomaan saavani kuin tarjottimella puitteita hyvälle ja täydelle elämälle. Unelmat manifestoituvat todeksi. Ikävä fakta tässä manifestoinnissa on, että unohdan täsmentää toiveeni. Saan elää näennäisen täydellisissä puitteissa, mutta silti aina jotain puuttuu tai jotain on liikaa. Mielikuvieni pilvilinna ei ole todellisuutta vastaava, mutten suostu myöntämään sitä. En halua avata silmiäni karulle totuudelle. Kaikessa kun on potentiaalia, näen kaikessa ratkaistavan projektin ja mahdollisuuden.
Elämääni saattaa ilmestyä upea ihminen, joka osoittautuukin valehtelijaksi. Silti, en halua myöntää mielikuvieni täydellisen seikkailukaverin olevan valheellinen. En, vaikka varoitusmerkit olisivat ilmassa. Ehkä hän muuttuu? Hänellä on varmasti syyt käyttäytymiseensä. Ehkä minä saan hänet muuttumaan ja ehkä valloitamme maailman tallaamattomatkin polut yhdessä, rinta rinnan. Saatan päästä reissaamaan juuri toivomallani tavalla, vierailemaan unelmakodissa tai kokemaan täydellisyyttä hipovia hetkiä. Vaikka olen niin monet kerrat nähnyt pilvilinnojen murenevan, kun totuus nostetaan päivänvaloon, en haluaisi nähdä totuutta ja laskutua maan tasolle. Mielikuvamaailma on kauniimpi.
Kerta toisensa jälkeen rakennettuani jotain kaunista täydellisten puitteiden ympärille huomaan katselevani sivusta unelmaa, joka on silti vain lasikuvun alla. Vaikka alla olisi matkailuauto, edessä valtameri, seikkailukaverina viehättävä Tarzan (kyllä, kuvailen kuvitteellista pilvilinnaunelmakumppaniani usein tällä sanalla) ja kotina mummonmökki, huomaan vain tarranneeni mielikuvaan siitä, miltä ulkoapäin rakennettujen puitteiden täydellisyyden kuuluisi tuntua. Tarraudun odotuksiin ja kuvitelmiin ja joka kerta huomaan rakentaneeni päässäni jotain, mikä ei ole todellista. Tai oikeastaan kaikki muu on todellista, vain pilvilinnani eivät.
Välillä olisi hyvä osata ravistella itseään: palauttaa mieleen omat arvot ja avata silmät. Nyt taitaa jälleen kerran olla se hetki, se välillä. Elämääni on kuin tilauksesta heitetty mahdollisuus jostakin kovin kauniista, jossa on juuri oikeanlaiset puitteet ja johon kuuluu elokuvamaisen kauniita hetkiä, on avattava silmät. Sitä voi tehdä upeita asioita loistavassa seurassa, mutta jos todellisuuden kauneus ja yhteisseikkailujen toimivuus perustuu ikävä kyllä parantumattoman romantikon rakennettuihin pilvilinnoihin, joissa kaikki voisi olla täydellistä silti olematta sitä, on aika avata silmät.
Olen jo monet kerrat joutunut itseäni keräillen myöntämään , että vain totuus on todellista ja kuvitelmiin on turha tarrautua. Ja että kun hyppää, saattaa sattua.
On siis vain myönnettävä, että pilvilinnoissa elävän kuvitelma tilanteista, ihmisistä ja paikoista on todellisuutta kauniimpaa. Joko nyt osaisin avata siniset silmäni ja riisua vaaleanpunaiset lasit kasvoiltani. Joko nyt tahtoisin astua pois mielikuvien utopiasta? Suurin kysymys kuuluukin: tahdonko.
