Pakettiautot, hippibussit, asuntoautot ja ties mitkä. Rakkailla lapsilla voi olla monia nimiä, mutta tällaisista kaikista minä edelleen haaveilen.
Olen parantumaton pakettiautoista unelmoija. Olen kertonut tästä unelmastani teille aiemmin jo useampaankin otteeseen, mutta nyt aihe tuntuu entistäkin ajankohtaisemmalta. Nostin jopa Barcelonasta ostamani vaaleanpunaisen miniatyyripakettiauton aitiopaikalle kotonani muistuttamaan minua tästä unelmastani ja siitä, että ehkä pian voisi ollla aika ryhtyä tuumasta toimeen tämänkin haaveen suhteen.
Nyt on siis erittäin hyvä aika fiilistellä pakettiautoja, erityisesti söpöjä hippipakuja eli Kleinbusseja. Olen nimittäin viimeksi sunnuntaina jutellut Talvipuutarha-aamiaisen äärellä mobiilikodissa asumisesta. Tämän unelman toteutuminen, edes jollakin tasolla, saattaa olla nyt askeleen lähempänä.
Puheissa oli jopa hullu idea kesäasunnosta, jonka voisi parkkeerata milloin minkäkin lammen rannalle ja jonka katolla voisi makoilla auringonlaskun aikaan tai tähtiä katsellen. Hulluja ideoita, mutta toteutettavissa olevia ideoita. Unelmia ei koskaan voi olla liikaa, eihän?
Tähän mennessä pisimmän asuntoautoreissun olen tehnyt Yhdysvalloissa isäntäperheeni kanssa. Ajoimme Minnesotasta ensin Kanadan puolelle, Niagaran putouksille. Sieltä pohjoiseen New Yorkin osavaltioon sukuloimaan, sieltä seuraavaksi suuntana Washington D.C., Philadelphia, Länsi-Virginian maaseudut ja Keski-Lännen läpi takaisin kotiin, Minnesotaan. Se oli hieno reissu se, mutta siitä alkaa olla jo aivan liian kauan aikaa. On aika uuden pakureissun.
Huomasin muuten, että eräs matkabloggaajakollega oli juuri kertonut omassa blogissaan lapsuutensa pakettiautoseikkailusta juuri tuollaisella unelmieni hippipakulla. Kade olen, vähän. Oma reissuni tulee tosin liittymään muuhun kuin lapsuusajan reissailuun, oman reissuni teen aikuisella iällä. Sen teen, olen asian jo päättänyt.
