Olen lähdössä viikon päästä matkalle. Tämä matka vie minut Malediivien kautta Sri Lankalle. Ennen matkaa haluan jakaa teille ainakin jotain Sri Lankaan liittyvää. Vietin maassa kuukauden osittain yksin ja osittain sisareni kanssa vuonna 2012. Kiertelin maassa ristiin rastiin ja suurimmaksi osaksi aikaa asetuin Hikkaduwan surffirantojen alueelle, siellä kun viihdyin.
Kun mietin tuota matkaa, päällimmäinen ja lämpimin muistoni on paikallinen perhe, johon tutustuin valokuvausretkeni päätteeksi. Erään talon pihassa oli kolme naista, jotka vilkuttivat minulle. He hymyilivät ja huitoivat innokkaina minua luokseen. Menin. Tietysti menin.
Pian ympärillä oli myös kasa lapsia, nappisilmäisiä lapsia. Sitten oli myös perheen isä, mummo ja tädit. Ihmisiä oli yhteensä noin 20 ja välillä joku perheelle vaatteita myyvä kaupustelijakin astui taloon. Oli kai kuullut, että talossa on muukalainen.
Olin kunniavieras. Minut toivotettiin tervetulleeksi tuon perheen kotiin, jonne palasin matkani aikana vielä kaksi tai kolme kertaa. He kokkasivat minulle syntymäpäivälounaa, leikin lapsien kanssa ja vein heille koulutarvikkeita. Tuo perhe valloitti sydämeni. Kuinka niin vieraanvaraisia ihmisiä voi olla maailmassa? He antoivat vähästään ja enemmänkin. Oli todellakin myyty.
Minulla on tuon perheen osoite. Minulla on myös heistä ehkä satoja kuvia, jotka minun oli tarkoitus postittaa heille. Yli kaksi vuotta on selkeästikin liian pitkä aika saada aikaiseksi tehtävä nimeltä valokuvien tulostus. En ole tähän päivään mennessä lähettänyt heille heidän kuviaan. Jossakin vaiheessa päätin, että lähettämisen sijasta aion marssia heidän ovelleen ja viedä kuvat heille.
Näin tapahtuu aivan pian. Yksi Sri Lankan reissuni ohjelmanumeroista tulee olemaan visiitti tämän valloittavan perheen luokse. Haluan nähdä, mitä heille kuuluu. Haluan nähdä, miten nappisilmät ovat kasvaneet. Vieläköhän he esittävät minulle Bollywood-tanssia ja piirtävät kanssani? Aika jännää, en malta odottaa heidän ilmeitään.
Toivon, että perheen makuuhuoneessa maannut sairas lapsi on edelleen hengissä. Ehkä jopa parantunut. Kun minut vietiin perheen makuuhuoneeseen hymyillen ja minulle osoitettiin sängyllä makaavaa, langanlaihaa lasta, en tiennyt mitä sanoa. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista omin silmin. Silti kaiki perheen jäsenet hymyilivät – ja heidän hymynsä oli aito.
Tuo perhe, jolla ei juurikaan ole mitään ja jonka perheenjäsenet eivät oikein edes puhuneet englantia, ottivat minut avosylein vieraakseen. He poistuivat talosta antaakseen minulle rauhan ja tilaa syödä. He kutsuivat minut luokseen uudelleen ja joka kerta he hymyilivät. Niin hymyilin minäkin. Ja aion palata heidän ovelleen aivan pian valokuvien kera, hymy korvissa.
Tämän jutun innoittamana voimmekin miettiä, miten itse otamme muukalaiset vastaan. Otammeko erilaiselta näyttävät ihmiset avosylin jopa kotiimme vai vievätkö ennakkoluulot voiton?
LUKUVINKKI: Lue toisesta kerrasta, kun palasin tämän ihanan perheen luokse täältä.
