Joskus matka vie itse matkakohdetta vahvemmin matkalle omaan itseen, omiin ajatuksiin ja oman pään sisälle. Joskus matkalla päätyy juuri niihin paikkoihin kuin kuuluukin ja kohtaa juuri ne ihmiset, jotka kuuluukin kohdata. Nyt kävi juuri niin, tämä matka oli sellainen.
Suljen kirjan kannet ja suuntaan katseeni Air Asian punavalkoisen lentokoneen ikkunasta ulos, jonnekin pilviverhon ja auringon välimaastoon. Zen ja onnellisuuden taito oli yksi neljästä Indonesiassa reppuni uumenissa matkanneesta pokkarista. Yksi niistä, joita en tapani mukaan käytännössä edes avannut matkallani. Nyt viimein, paluumatkani ensimmäisellä etapilla, avasin kirjan ja luin sen yhteen menoon, kannesta kanteen.
Neljän viikon matkani tarkoitus oli levätä, nauttia ja tutkiskella omaa päätäni, kuunnellen myös sydämen ääntä. Halusin jälleen kerran etsiä omaa tietäni Eat, pray, love -kirjan Lizin tavoin.
Matkan tarkoitus oli, enemmän kuin matkustaa ja seikkailla, uppoutua päänsisäiseen matkaani. Halusin miettiä ja tutkailla omaa elämääni etäämmältä, tutkia omaa itseäni ja omaa suuntaani. Se tuntuu nykyään olevan yksi matkojenikin tärkein tehtävä. Liittyneekö siihen, että ikä on jo juuri ja juuri lähempänä nelosella alkavaa lukua (mihin aika kului) kuin kolmosella alkavaa kymmentä?
Sellaiselle matkalle tosissaankin päädyin, rankemmalle ja intensiivisemmälle kuin olin osannut kuvitellakaan. Jos juuri lukemaani Zen-kirjaan on luottaminen, kaikki omassa elämässä tapahtuva on oleellinen osa omaa kasvua. Kaikki tapahtuu juuri, kuten sen kuuluu tapahtua ja silloin, kun sen kuuluu tapahtua. Kaikelle löytyy viimeistään jälkikäteen hyvä syy ja hyvä opetus. Tähän on kai uskottava, usein uskonkin.
Elämän ihmeellisyys sekä onnellisuus ovat aiheita, joiden pohtimiseen en koskaan kyllästy. Onnellisuus, sitähän me kaikki tavoittelemme. Me kaikki, riippumatta iästä, sukupuolesta ja taustoista; me kaikki haluamme olla onnellisia.
Vaikuttaako onnellisuuteen sitten paikka? Onko jossakin paikassa helpompi olla onnellinen kuin toisessa? Vaikuttavatko siihen olosuhteet? Olenko onnellisempi, jos aurinko paistaa ja meri kimmeltää? Vai kulkeeko syvä onnellisuus lopulta sisällämme, riippumatta paikasta ja olosuhteista? Vaikka tiedän oikean vastauksen olevan viimeinen mainittu vaihtoehto, elän silti kuvitelmassa, että olosuhteilla voi vaikuttaa omaan onnellisuuteen. Hetkellisesti varmasti ainakin voi ja usein valitsen hetkellisyyden.
Päädyin moniulotteisen matkani aikana moneen keskusteluun, jotka kaikki sivusivat aihetta onnellisuus ja sen eri osa-alueita. Juttelin arjesta Balilla asuvan kanssa ja vaikuttaa siltä, että vaikka arki on stressittömämpää Balilla kuin Suomessa, on arki silti arkea ja arki vie voimat jopa Balin auringon alla. Juttelin rakkaudesta vähävaraisen islaminuskoisen miehen kanssa. Siitä, kuinka hyvin erilaiseen rakkaudenkäsitykseen (romanttinen rakkaus on toissijaista, toimeentulo ja hyvä kumppanuus tärkeämpää) köyhään perheeseen syntynyt mies kertoi vasta pohjoismaalaisen tyttöystävänsä näyttäneen hänelle, mitä rakkaus tarkoittaa.
Juttelin vapaudesta, sielunkumppanuudesta (sielunkumppanin tunnistaa kuulemma muun muassa pyyteettömästä rakkaudentunteesta) ja unelmista. Kuuntelin viisaita sanoja elämästä ja kohtalosta. Kuinka ei ole vain yhtä kohtaloa, vaan sekä itse valitsemamme tie sekä jonkinmoinen johdatus. Kuuntelin viisaita lauseita aikakäsityksestä, tietoisuuden tasoista ja vetovoiman laista. Keskustelut menivät välillä jo niin syvälle, että oma ymmärrykseni ei enää edes pysynyt kärryillä. Ehkä vielä joskus pystyn ymmärtämään, vielä ei tosin olla aivan siellä asti.
Päänsisäiseltä matkaltani mieleen jäi elämän ihmeellisyys. Se, että elämä vie parhaimmillaan juuri niihin paikkoihin, joihin kuuluukin päätyä. Niihin keskusteluihin, jotka antavat vastaukset omassa päässä pyörineisiin kysymyksiin ja tilanteisiin, jotka opettavat tärkeitä oppitunteja omasta itsestä ja ympäröivästä maailmasta.
Päänsisäiseltä matkaltani mieleen jäi elämän ihmeellisyys. Se, että elämä vie parhaimmillaan juuri niihin paikkoihin, joihin kuuluukin päätyä. Niihin keskusteluihin, jotka antavat vastaukset omassa päässä pyörineisiin kysymyksiin ja tilanteisiin, jotka opettavat tärkeitä oppitunteja omasta itsestä ja ympäröivästä maailmasta. Tähän vielä lisätäkseni tapaamani viisaan naisen ajatuksen, kaikki olemme loppujen lopuksi yhtä – energiaa ja värähtelyä.
Ihmeellisyys, mitä sillä tarkoitan? Miten ihmeessä on mahdollista, että juuri pari kuukautta sitten mieltäni askarruttanut aihe työnteosta muualla kuin Euroopassa vie minut keskusteluihin, jotka antavat kaikki vastaukset? Kuinka on mahdollista, että toisen matkaajan vinkki vie minut majapaikkaan, josta minulle tarjotaan unelmieni työtä? Ihmeellistä, eikö?
Kuinka on mahdollista, että päätin aloittaa matkan Balilta ja siellä sattui juuri silloin olemaan tapahtuma, jonne olen jo pitkään halunnut mennä? Kuinka päätinkin jättää mahdollisuuden tavata ulkomailla asuvan ystäväni kenties Malesiassa vasta matkani viimeisellä viikolla, eikä ensimmäisellä, kuten olimme alkuun puhuneet? Kuinka päätinkin aloittaa Balilta, enkä Malesiasta? Jos olisin mennyt vain tapaamaan ystävääni Malesiaan matkani alussa, olisin pettynyt, sillä hänen matkansa peruuntui. Kuinka päädyinkin eräälle rannalle juuri, kun kauniisiin keskusteluihin ja ikimuistoisiin hetkiin minut myöhemmin vienyt ihminen sattui omasta normaalista aikataulustaan poiketen päätymään? Ja kuinka kreivin aikaan tämä ihminen saapuikaan? Hän saapui juuri, kun koin suru-uutisen jälkeen tarvitsevani kipeästi juttuseuraa. Sattumaako? Ihmeellistä ainakin.
Miten ihmeessä, kun olin joutunut aikataulun takia jättämään välistä yhteismeditaation tuttavani tuttavan kanssa, päädyin silti seuraavana päivänä yhteismeditaatioon sattumanvaraisesti valitsemassani majapaikassa? Kummallinen elämä, kai se vie juuri sinne, missä milloinkin kuuluu olla. Sielläkin minun kuului olla.
Päänsisäisen matkani seikkailut veivät neljässä viikossa kovin sekaville vesille, ristiriitojen äärelle. Palaan nyt takaisin kotiin ajatukset tavallaan enemmän ristissä kuin aikoihin, mutta samaan aikaan ajatuksiani selvittäneenä. Ehkä tässäkin asiassa pitäisi muistaa, että muutos on jatkuvaa. Ehkei vain yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua tai vastausta ole, ei mihinkään asiaan. Tästäkin muistutti sama viisas nainen.
Samaan aikaan, kun kuvittelen haluavani vapautta ja irtiottoa, huomaan perheen ja ystävien olevan tärkeämpiä kuin koskaan. Oman isän poismeno matkani aikana sai miettimään läheisten ihmisten tärkeyttä. Sitä, miten onni on parhaimmillaan jaettuna ja miten hyvältä välittäminen tuntuu. Sitä, miten tärkeää on, että on ihmisiä, joille soittaa ja jotka kuuntelevat. Myös ihmisiä, jotka halaavat ja tukevat. Sitä, miten poismeno voi lähentää jäljelle jääneitä.
Vaikka nautinkin omasta seurastani ja yksinolosta, etenkin hädän hetkellä on todella tärkeää, että on olemassa tukiverkosto. Tämä matka kaikkineen muistutti, että ehkä en kokonaan haluaisikaan asua aivan maailman toisella puolella, kaukana läheisistä ihmisistä. Osittain tästä syystä valitsin tällä kertaa kieltäytyä unelmatyöstä trooppisella saarella. On tärkeämpää hoitaa isän poismenoon liittyvät asiat kuntoon yhdessä perheeni kanssa ja on tärkeämpää olla läsnä sisareni kesällä syntyvän lapsen elämässä uuden perheenjäsenen ihmeellisen elämän alkumetreillä. Priorisoin nyt muut itseni edelle, valitsen tehdä niin.
Yhdessä olemme enemmän. Tähän ajatukseen päädyn kerta toisensa jälkeen ja ehkä siinä piileekin syy, miksi lämpöä rakastava tropiikin lapsi päätyy vuosi vuoden jälkeen silti valitsemaan arkensa tukikohdaksi synnyinmaansa Suomen. Ehkä hyvän arjen voi rakentaa minne vain, mutta onnellisuus on parasta jaettuna ja oikea rakkaus on pyyteetöntä.
Katsotaan, mihin tämä levoton mieleni seuraavaksi päätyy, mutta nyt ajatus rakkaista ihmisistä lämmittää, vaikka toivoisinkin arjen tapahtuvan edes hieman stressittömämmässä tropiikin miljöössä. Nyt valitsen silti ihmiset paikan sijaan, ainakin hetken aikaa. Yksi asia on elämässä varmaa ja se on muutos. Sen siiville on vain heittäydyttävä, annettava sen kantaa.
Jälkihuomio: Jos kirjaan ja viisaaseen naiseen on luottaminen, omat ajatukset luovat omaa todellisuutta. Lähes kaikki paikat, joissa vierailin matkani aikana, tuntuivat olevan täynnä rakennustyömaata ja muutosta. Ehkä se symboloi jotakin, ehkei tällaisten asioiden huomaaminen ole vain sattumaa ja kuten viisas nainen sanoi (jopa hänen luonaan oli remonttia), ehkä oppitunti on vain oppia elämään muutoksen keskellä ja löytää rauha omasta itsestä.
