Olen tottunut olemaan se, joka lähtee. Yleensä minä olen se, joka pakkaa laukkunsa ja jättää muut odottelemaan. Olen jättänyt taakseni perheenjäseniä, poikaystäviä, lomaromansseja ja rakkaita ystäviä.
Nyt on se aika vuodesta, kun minä jäin rannalle ruikuttamaan. Vuosi sitten tapahtui samoin. Tuolloinkin silloin vasta hiljattain elämääni astellut espajalainen pakkasi laukkunsa ja otti suunnakseen kotimaansa, kokonaiseksi kuukaudeksi. Tuolloin hän meni lomailemaan, nyt reissulla on perhesyitä.
Eilen hän teki samoin. Katsoin, kun hän kurvasi rinkka selässään skeittilaudallaan ja surffilauta kainalossa kotipihastani vielä pimeään aamuyöhön.
Nyt olen vuorostani se, joka jää elämään arkea ja jonka elämästä puuttuu hetken aikaa jotain. On helpompaa olla se, joka lähtee. Lähtijällä on edessään uudet seikkailut, jäävä jää todellisuuteen ja arkeen.
Kieltämättä tuntuu oudolta viettää sunnuntaita yksin, olen jo kovin tottunut tuon espanjalaisen seuraan. Onneksi on kissa. Oikeastaan nautin omasta ajastani, oma aika on kullanarvoista.
Tätä arkeen jäämistä ei edes kestä kauaa. Minähän pakkaan myös laukkuni jo parin viikon päästä, jolloin otan suunnakseni Espanjan. Edessäni on Mallorcaa, Galiciaa ja ties mitä. Suunnitelmat ovat hieman avoimet, aikaa on melkein kaksi viikkoa.
Sunnuntai. Yksinäinen sunnuntai ei oikeastaan edes tunnu yksinäiseltä. Yksinolo ja yksinäisyys ovat kaksi eri asiaa. Yksinolo on usein valinta ja vaikka tuntuukin oudolta olla taakse jääneen roolissa, nautin omasta ajastani. Sitä paitsi, tätä kestää vain pari viikkoa.
Heitän sämpylät uuniin, keitän teetä ja kutsun rakkaan ystävän iltateelle. Koti on puhdas, juuri minun valitsemani musiikki soi ja saan hetken aikaa elää ihanan itsekkäästi – itseäni kuunnellen.
tykkään! <3
Kiitos, Kea! <3