Nyt kun kerran pääsin marraskuisen melankolian ansiosta taianomaisten hetkien kimppuun, haluan jakaa teille toisenkin vastaavan. Tämä hetki on kovin erilainen kuin Ahvenanmaan palju bambeineen. Eläin kuuluu tähänkin tarinaan ja kaunis maisema myös.
Tämä tarina sijoittuu Montenegroon ja siellä tarkemmin Durmitorin kansallispuistoon.
Olin tutustunut luonnonpuistossa mukavaan reissaajaan, jonka kanssa valloitin vuoria muutaman päivän ajan. En ollut kuvitellutkaan, että keskellä Montenegron hiljaista kolkkaa, vielä sesongin ulkopuolella, voisi tutustua ainoaankaan ihmiseen. Niin siinä kuitenkin kävi, etelä-amerikkalainen Juan käveli kadulla vastaan ja siitä alkoi ystävyytemme. Kuka nyt oikeasti tapaa miehen, jonka nimi on Juan, lähes keskellä montenegrolaista metsää? Ehkä elokuvissa, mutta ei oikeassa elämässä.
Tämä juttu ei liity kyseiseen Juaniin sen enempää; vain sen verran, että hän oli yksi elementti ihmeellisestä hetkestä. Olimme vaellelleet vuoristossa koko päivän ja löysimme vuoren ylärinteiltä upean kolon. Kolo oli kuin hobbitien koti, jossa olisi voinut kuvitella asuvansa, vain katto puuttui. Pidimme kolossa juomatauon ennen vuoren lopullista valloitusta.
Maisema oli kaunis. Uusi ystäväni makoili kolon toisella puolella ja sitten koko täydellinen hetki sai pisteen i:nsä päälle. Jostakin tyhjyydestä meidän luoksemme juoksi koiranpentu. Söpö pentu juoksi suoraan Juanin syliin ja jäi siihen. Siis mitä ihmettä? Mistä se koira tulla tupsahti? Annoimme sille nimen, Zabljak, läheisen kylän mukaan.
Niinpä niin, siinä sitten tuijottelin kahdenlaisia nappisilmiä, joiden taustalla oli upeaakin upeampi Montenegron valkoinen vuoristo. Kyllä niitä ihmeellisiä hetkiä on, tässä toinenkin todiste siitä. Tämä muisto piristää ainakin omaa sadepäivääni, ehkä se saa myös sinut miettimään omaa ihmeellistä hetkeäsi.
