Päässä pyörii miljoona sekavaa ajatusta istuessani Balin terveellistä elämää edustavan trendikohteen, Canggun, tummahiekkaisella rannalla.
Satunnaisesta meditaatiosta elämässäni ei ole apua yrittäessäni vain tarkkailla ajatuksiani, olla tarttumatta niihin. Kuinka voisinkaan olla tarttumatta mieleni apinointiin, kun kokonainen apinalauma mölyää pääni sisällä?
Neljän viikon loma on kohta ohi. Nyt ei auta positiivinen ajattelu, lasi on jo lähes tyhjä. Lomaa, tai oikeastaan reissun ja loman tasapainoista kombinaatiota, on jäljellä enää kaksi päivää. Ahdistaa, nyt ahdistaa. Lomaltapaluuahdistus on viimeisen viikon aikana liittynyt salakavalasti seuralaisekseni. Se liittyi seuraavani hitaasti, mutta varmasti. Osasin jo odottaa sitä, se on jo varsin tuttu veijari.
En ole valmis palaamaan arkeen. En etenkään, kun seuraavan viikonlopun ohjelmassa on oman isäni hautajaiset. Tämä surullistakin surullisempi ajatus puskee aina välillä mieleeni, vaikka olen niin kaukana arjen todellisuudesta, kuin unimaailmassa. Ajatus realiteeteista muuttuu hetki hetkeltä todemmaksi, osaksi tätä hetkeä ja tätä tropiikin todellisuutta. Kaikki tämä on totta, tämä ei ole unta, vaikka siltä tuntuukin. En voi soittaa tapani mukaan iskälle matkan jälkeen kertoakseni kuulumisia, jotka hän olisi jo lukenut blogistani. Matkakohteen säästäkin hän olisi jo tietoinen, hän seurasi niitä aina. Hän huolehti, hän välitti.
En olisi vielä halukas palaamaan muutenkaan, en ennen Suomen kesää. Aika meni liian nopeasti, tai sitten vain olen liian kotonani täällä. Mutta pian on mentävä, pian on palattava. Kenties, vain voidakseni lähteä taas. Ennen seuraavaa lähtöä on tosin monta asiaa hoidettavana.
Neljän viikon loma on ollut täyttä elämää. Lomailu on intensiivistä elämää, joka jättää jäljen. Arjen oravanpyörä vie mukanaan ja viikot vierivät välillä ilman minkäänlaista muistikuvaa.
Kun mietin kuluneita viikkoja, en edes tiedä, mistä aloittaisin. Ensimmäisenä haluaisin ravistella teitäkin kaikkia ja herätellä arjen sumusta. Neljän viikon loma on ollut täyttä elämää. Lomailu on intensiivistä elämää, joka jättää jäljen. Arjen oravanpyörä vie mukanaan ja viikot vierivät välillä ilman minkäänlaista muistikuvaa. Jos koet toisin, olet onnekas. Itse menen liiankin helposti mukaan arjen kiireeseen.
Neljässä viikossa olen kokenut koko laajan tunteiden kirjon suurimmasta onnesta suurimpaan suruun, hauskuudesta ja ilosta pahaan mieleen, kiukkuun ja pettymykseen. Olen hämmentynyt, ihmetellyt ja ihaillut. Kauhistellut, päivitellyt ja vain observoinut. Olen elänyt, olen kokenut ja olen tuntenut. Olen nauttinut ja minua on hemmoteltu. Olen myös osannut vain olla.
Olen uinut kilpikonnien kanssa, olen rapsutellut kissoja ja koiria, seuraillut perhosten leikkiä, ihaillut hyppiviä delfiinejä, nähnyt paholaisrauskun hyppäävän, ratsastanut hevosella, tehnyt tuttavuutta kanoihin ja lehmiin, pelastanut uima-altaaseen tippuneita hyönteisiä ja joutunut luovuttamaan kookokseni ahneelle apinalle.
Olen istunut autoissa, veneissä, skootterin kyydissä ja moottoripyörän kyydissä. Olen uinut, surffannut, snorklannut, joogannut, meditoinut ja tanssinut. Olen juonut litroittain kookosvettä, jopa tavannut puuhun kookosten perässä tuosta noin vain kiipeävän villimiehen. Jutellut islaminuskosta, kuunnellut ehkä maailman viisaimman ja valaistuneimman naisen sanoja (ymmärtämättä itse puoliakaan tämän kolme kertaa kuolleen naisen jutuista) ja kuunnellut, kuinka ravintolatyöntekijä kertoo osaavansa ainakin sata asentoa sänkypuuhissa (ei tehnyt vaikutusta).
Olen tutkinut jo ennestään tuttuja paikkoja, etsinyt jonkin verran myös uusia. Olen käynyt vuoristoseudulla, rannalla, luonnossa ja kaupungissa. Olen käynyt ties kuinka monta kertaa hieronnassa (hinta noin 6e/h) ja herkutellut sekä erittäin paikallisella ruoalla että länsimaisella terveysruoalla. Olen tavannut ystäviä ja tuttavia, uusia ja ennestään tuttuja.
Olen pohtinut maailmaa. Sitä, mikä onkaan tärkeää. Olen ollut ympäristöstä huolestuneempi kuin koskaan ja ottanut asiakseni myös ottaa osaa esimerkiksi rantojen siivoustalkoisiin. Rannat todellakin ovat täynnä roskaa ja ylivilkkaan liikenteen pakokaasut läsnä joka paikassa. Tässä aihe, joka saa vielä lisääkin tilaa blogistani, jahka pääsen koneen äärelle (kyllä, näpytän puhelimella).
Sydän tietää, sen kaikki solut tietävät. Jospa vain sen ääni olisi helpompi erottaa päänsisäisen apinalauman mölyn keskeltä.
En ole kirjoitellut, en ole lukenut. Rinkassani makaavat neljä pokkaria jäivät avaamatta. Olin liian kiireinen ajatusteni kanssa. Balilla käynyt kiinalainen kädestälukijakin kertoi minun miettivän liikaa. Hän tiesi sen, itsekin tiesin sen kertomattakin. Kohtaamani viisas nainen taas muistutti ajattelemaan sydämellä, ei päällä. Sydän tietää, sen kaikki solut tietävät. Jospa vain sen ääni olisi helpompi erottaa päänsisäisen apinalauman mölyn keskeltä.
Aallot lyövät rantaan, meri kimmeltää kilpaa auringonsäteiden kanssa. Gado gado (kasviksia, tofua ja tempeä pähkinäkastikkeessa) on nyt syöty, aion jatkaa matkaani. Tästä tajunnanvirrasta on hyvä jatkaa, kun sen aika on, luultavasti sitten Suomessa. Nyt siirryn rantaviivalle, ottamaan ilon irti viimeisistä päivistä tropiikin lämmössä ja yritän hukuttaa ajatukseni surffiaaltoihin. Aalloissa ei puhu sydän, eikä ainakaan pääkoppa. Aalloissa voi vain olla, tarttua aaltoon ja antaa virran viedä. Niin aion toimia.
Carpe the wave!
Matkareitti: Sanur (Bali) – Ubud (Bali) – Gili Air – Gili Meno – Gili Trawangan – Senaru (Lombok) – Kuta (Lombok) – Sanur (Bali) – Canggu (Bali)
