Minähän halusin vain kertoa matkatarinoita

Kaikki alkoi jo vuosia sitten maailmalla koettuja hetkiä ikuistaneista valokuvista, jotka täyttivät vanhan tietokoneeni kovalevyä. Se alkoi kaikista niistä kertomattomista tarinoista, joita odotin saavani jakaa koko maailmalle. Se sai alkunsa matkajutuista, joita lähipiirinikään ei enää jaksanut kuunnella.

Ympärilläni ei ollut ihmisiä, jotka ymmärsivät levottoman sieluni tuskaa, maailmankansalaisen sielua. Olin ollut pienen kylän tyttö, yksi ainoista maailmalle lähteneistä. Mitä enemmän maailmani kirjaa raotin, sitä suuremmin koin nälkää kokea lisää ja ymmärtää enemmän. Janosin nähdä maapallon suurimmat ihmeet ja kokea universumin kauneimmat hetket – olinkin jo kokenut Borneon nenäapinoiden seuran, iltauinnin kilpikonnan kanssa, lomaromanssin tropiikissa, valmistujaiset Minnesotassa, kampaamoharjoittelun Palermossa, kesätyön Costa Bravalla sekä paljon muuta. Oli vain bittiavaruudessa leijailevia valokuvia sekä pään sisään tallennettuja, kertomattomia tarinoita. Oli tarinoita, joihin monillakaan lähelläni ei ollut tarttumapintaa.

Olin yksin tarinoideni kanssa. Olen matkustanut koko aikuisikäni, 22 vuotta, tuolloin jo noin 15 vuotta. Elän ja hengitän matkailijan elämäntapaa. Halusin rohkaista ihmisiä marssimaan ulos omilta mukavuusalueiltaan ja innostaa muitakin kokemaan maailmaa, laajentamaan omaa kuplaansa. Tiesin maailman ihmeistä, enkä voinut ymmärtää, miten muilla ei ollut samanlaista paloa. Halusin jakaa maailmalla kokemiani hetkiä, mutta lähipiirini ei jaksanut kuunnella. Olisin halunnut näyttää kuvia, mutta kukaan ei jaksanut niitä kauaa katsoa.

En itse  lukenut blogeja, hädin tuskin hallitsin tietokoneiden näppäimistön. Juuri ja juuri tiesin, mitä blogi tarkoittaa. Silti tiesin, että minulla on kauniita tarinoita kerrottavana ja tiesin nykymaailman pyörivän matkapäiväkirjojen sijaan maailmalaajuisessa internetissä, hallitsemattomassa teknologian aikaansaannoksessa. Halusin innostaa muita kokemaan samaa kauneutta, jota omassa maailmassani koin. Ainoa vaihtoehto oli myöntyä älypuhelimettoman ihmisen kuplastani ja antaa periksi mielestäni liian nopeaan tahtiin uudistuvalle ja maailmaa liian paljon pienentävälle ja nopeuttavalle teknologialle. Ystäväni ehdottamana ja yllyttämänä päätin: perustaisin matkablogin. Kertoisin tarinaani niille, jotka sen haluavat kuulla ja näyttäisin kuviani niille, joita ne kiinnostavat.

Thaimaa

Noin seitsemän vuotta sitten syntyi siis teknisiä vempaimia vihaavan (tai niille ainakin hitaasti lämpenevän) blogi, puhtaasti rakkaudesta matkailuun ja elämän tutkimusmatkailuun. Pian blogi sai näkyvyyttä. Pian oli lukijoita. Pian vanha puhelin vaihtui älypuhelimeen ja pian puhelimessanikin oli koko ajan saatavilla oleva verkkoyhteys. Pian sain kuulla muiden blogeista, pian sain kuulla malleista, miten asioita pitäisi tehdä. Sain kuulla, kuinka pitäisi muodostaa vahvempia mielipiteitä ja kuinka pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Pian olin se, joka eli elämää puhelimen näytön kautta ja joka täytti kaikki tyhjät hetket näyttöä rullaamalla ja tykkäyksiä seuraamalla. Olin se, jonkalaiseksi en koskaan halunnut tulla.

Mukaan oli jo alkuun astunut Facebook. Kukaan ei lue juttuja, joita ei löydetä. Mukaan kuvioihin astui termi, kuten “hakukoneoptimointi”. Sitten ilmoille pompsahti Instagram, jonka minulle esitteli hyvin myöhäisessä vaiheessa reissututtuni, ruotsalainen Angelika. Hän julkaisi puolestani ensimmäisen kuvan tililleni. Kuvassa taisin juoda hyvässä seurassa shottia Helsingin yössä. Olin Instagramin suhteen myöhäisherääjä, virrassa paljon muita myöhemmin. Pian minulle kerrottiin, mitä tarkoittaa hashtag. Mitä, pitääkö näidenkin Instagram-kuvien tulla löydetyksi? Kuvien, joita otin alkuun tietokoneeni ruudusta kännykällä, kun en osannut siirtää vanhoja kuvia Instagramin sovellukseen?

Jossakin polun määrittelemättömässä risteyskohdassa mukaan tulivat paineet ja ulkopuolelta asetettu tarve kasvuun sekä menestykseen. Lisää sitä ja lisää tätä. Pitää olla tietynlainen, pitää olla strategia ja pitää olla suunta. Oikeasti halusin edelleenkin vain kertoa tarinaani matkailijana, maailmanmatkaajana ja oman elämäni seikkailijattarena. Samaan aikaan perustin myös samanhenkisten heimon, yksi seikkailijatar olikin Seikkailijattaret. Olikin taas uusia sosiaalisen median kanavia, joita pyörittää ja jotka saaduilla punaisilla sydämillään saattoivat ruokkia pääni sisäisiä dopamiinikeskuksia, nopeuttaen elämän rytmiä entisestään.

Taistelin aina vastaan, välillä kyynel silmäkulmassakin, kulkien omaa polkuani ja luottaen siihen.

Miksi kaikessa pitää olla koko ajan lisää ja lisää, enemmän, upeampaa ja strategisemmin mietittyä? Mukaan astui Twitter, sitten Instagramin uudet ominaisuudet, sitten Snapchat, TikTok ja loputon määrä jatkuvasti ihmisaivoille liian nopeaan tahtiin kehittyvää teknologiaa.

Tarinankerronta muuttui toissijaiseksi, kun pitkiä juttuja ei luettukaan. Instagramissakin hoettiin, että lyhyt ja kepeä sisältö toimii parhaiten, saa eniten tykkäyksiä. Tykkäykset, vain niillähän taitaa olla väliä? Mitä enemmän, sen parempi. Ei se laati vaan se määrä. Mutta kaiken aikaa minähän halusin vain kertoa matkatarinoita ja ajatuksiani elämän matkalta. Ole sitä, tätä ja tota, jotta menestyt. Luo uutta, uudistu ja ole ajan hermolla.  Profiloidu, brändää ja erotu. Ole enemmän, ole vähemmän. Tee nopeammin, tee tehokkaammin, tee paremmin.

Ja minähän kuuntelin. Samalla unohdin, miksi tätä kaikkea teen: minähän halusin vain kertoa tarinaani elämän matkustajana, maailman observoijana. Halusin ennen kaikkea kertoa omaa tarinaani, en tarinaa, jota hakukoneet tai algoritmit rakastavat.

Toimi algoritmien vaatimalla tavalla, seuraa ja lopeta seuraaminen. Kommentoi ja jätä jälki.

Tänään sen ymmärsin. Olen ajautunut paikkaan, joka ei tällaisenaan ole se, jonne kuvittelin olevani matkalla. Ehken edes kuvitellut. On aika palata lähtöruutuun, ainakin lähemmäs alkupistettä. Minähän halusin vain kertoa tarinaani. Sillä tarinalla ei pidä olla maailmalaajuisen verkoston määrittämää näkyvyysarvoa. Kirjoitin aiemmin, koska rakastan itseni ilmaisemista sanoin. Sanoin, jotka vierivät mieleni syvimmistä sopukoista hallitsemattomana ja suunnittelemattomana ajatuksenvirtana. Jos tätä virtaa sorkitaan vaatimuksin ja ohjenuorin, kaiken ydin katoaa. Palo lajiin katoaa, rakkaus lajiin hiipuu. Niin on saattanut käydä. Teknologia ja liian nopeatempoinen sosiaalinen media astuivat tarinankerrontani polulle hidasteiksi, eivät mahdollistajiksi. Ne tulivat mukaani matkoille ja arkeeni, jokaiseen elettyyn hetkeen tai vähintään jonnekin alitajunnan syövereihin.

Tähän päivään muokattua lähtöruutua kuvastanee hybridimalli, jossa teknologia mahdollistaa tarinankerrontaa, mutta jonka ehdoilla tarinoita ei kerrota. Hiiteen algoritmit ja teeskentelevät strategiat. Eläköön merkityksellisyys, inhimillisyys ja teeskentelemättömyys. Kaikkein tärkeintä oman aikani käytössä kuuluisi olla tämä pyhä kolminaisuus. Ja uskon, että tämä kirjoitus saa edes yhden ihmisen ajattelemaan. Vain sillä, että tämä inhimillinen ja teeskentelemätön ajatuksenvirta saa edes yhden ihmisen kyseenalaistamaan suuntaa, johon meitä ollaan ohjattu, on merkitystä ja vain se riittää.

Tarinankerronta tai niin sanottu vaikuttaminen ei ole kiihtyvää kasvutarinaa tai kilpajuoksua. Tarinankerronta on elettyjä hetkiä, joiden tärkeyttä eivät Googlen hakukoneet määritä ja hetkiä, jotka on eletty elämistä varten, ei sosiaalista mediaa varten. Tarinankerronnan tärkeimpien hetkien ei kuuluisi olla mediaseksikkäitä, klikkiotsikoilla varustettuja artikkeleita tai hakukoneoptimoituja sisältöjä. Tarinoita ei aina kuvita täydellisesti viimeistellyt ja muokatut kuvat, kaikista tarinoista ei tarvitse kuulu olla kuvia todisteena. Oletteko samaa mieltä? Olisiko aika taas alkaa kertoa aitoa, värittämätöntä ja silottelematonta tarinaa?

 

3 Comments

  1. Oh, tämä nyt osui ja upposi oikein kunnolla! Itse tipuin matkablogiskenestä siinä vuonna 2016 kun tuo vaatimusten mutavyöry oli vain aivan liian iso pala purtavaksi. Halu kirjoittaa on kova edelleen, mutta tässä maailmassa tuntuu, että kirjoittaminen on sivuroolissa kaiken muun sälän mennessä edelle. Kaipaan vanhoja kunnon Madventures-aikoja kun kirjoitukset olivat elämänmakuisia päiväkirjamerkintöjä ja häivähdyksiä seikkailujen varrelta <3

  2. Tekstisi oli taas kuin suoraan mun mielestä. Siksi kirjoitinkin kirjan, se kertoo enemmän ja paremmin arvoistani ja osaamisestani. Some on ihan toisenlainen maailma…

  3. Olen myös aika kyllästynyt siihen että koko ajan pitäisi olla enemmän ja enemmän. Ei jaksais.

    Joillakin koko maailma on facebookissa ja kaikki sisältö pitäisi olla siellä. Itse käytän eri kanavia eri tavalla. Instagram on nopeaa viihdykettä enkä tosiaan siellä kaipaa pitkiä juttuja. Sitten blogien lukeminen on erikseen, siellä luen mielelläni ne pidemmät tarinat. Ja mitä tulee siloittelemiseen niin sitä ei oikein nykyään jaksa missään. Eli kyllä elämänmakuisille, siloittelemattomille tarinoille!

Leave A Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Navigate