On aika siirtyä jutuissa takaisin talven pitkälle matkalleni ja kolmen kuukauden matkan ikimuistoisiin hetkiin. Nyt kerron teille tarinan sumatralaisesta paikasta, jossa kukaan ei pysähdy. Paikan nimi on Tanjung Balai ja jätin kaupungin taakseni monta uutta tuttavaa rikkaampana.
Olin juuri saapunut vesireittiä Malesiasta Indonesian Sumatralle. Veneessä noin neljän tunnin matkan ajan vieressäni istunut poika oli näyttänyt minulle juuri ennen satamaan saapumista puhelimessaan olevaa kuvakaappausta pornovideosta ja osoittanut vuorotellen minua ja häntä. Ei kiitos.
Vene rantautui satamaan ja tunsin heti saapuneeni paikkaan, missä turisteja ei juurikaan ole. Olin saapunut kaupunkiin, jonka nimeä kukaan ainakaan omasta tuttavapiiristäni ei taida tietää. Paikkaan, jossa kukaan ei ainakaan pysähdy.
Paikalliset lapset leikkivät vedessä, hyppivät veneistä veteen. Satamaan noustuani jouduin heti taistelemaan miehen kanssa, joka halusi rahaa laukkuni nostamisesta. Hän oli käytännössä riuhtaissut laukkuni numeron kädestäni ja hakenut laukun minulle, halusin sitä tai en. Varmistin vielä passintarkastuksessa, kuuluuko minun maksaa tälle riiviölle ja vastaukseksi sain tiukan kiellon ja maininnan mafiasta.
Ensimmäistä kertaa koko tuohon asti kaksi kuukautta kestäneen matkani aikana koin oloni uhatuksi. Pelotti jopa. Olin juuri saapunut aivan yksin uuteen maailmankolkkaan ja olin jo joutunut seksiehdotuksen ja huijausyrityksen uhriksi, puhumattakaan yleisesti omituisesta tunnelmasta. Nostin rinkkani ja pidin pääni. En aikonut maksaa huijarille.
Seuraavaksi sain taistella taksin hinnasta. Kaikki halusivat minulta ylihintaa ja pian ympärilläni oli kasa lapsiakin. Kaikki halusivat minulta jotakin, minä halusin vain pois. Nappasin järkevimmän taksin ja tein samalla päätöksen, että jään kyseiseen kaupunkiin yöksi. En lähtisi säätämään iltaa kohden minnekään, olo oli turvaton. Tarvitsin pienen hengähdystauon ja päätin pyytää mopotaksin ajaa minut Malesian puolella saamani paperilappusen vinkkaamaan hotelliin.
Ensimmäistä kertaa koko tuohon asti kaksi kuukautta kestäneen matkani aikana koin oloni uhatuksi. Pelotti jopa.
Saavuin hotellille ja vein kamat pieneen huoneeseen. Hotelli oli siisti ja tunnelma muuttui. Mopotaksin kyydissä olin kuitenkin alkanut kiinnostua kaupungista. Siinä oli sataman erikoisen tunnelman taakseni jätettyä jotakin kiehtovaa, jotakin korutonta. Se oli täynnä elämää ja joka puolella riitti katseltavaa.
Hengittelin hetken, kävin suihkussa ja keräsin rohkeuteni. Halusin ottaa selvää, mikä paikka tämä kaupunki nimeltään Tanjung Balai oikein oli. Kamera jäi hotellihuoneeseen, sen verran varuillani olin vielä. Heti astuttuani hotellista ulos alkoi tuijottelu ja hihittely, osoittelu ja huutelu. Se ei enää tuntunut uhkaavalta, toisin kuin sataman alueella. Olin nähtävyys. Olin kuin kävelevä kummajainen, joka sai liikenteenkin pysähtymään. Se ei haitannut.
Kuinka yksi muutaman tunnin laivamatka muutti kaiken? Malesiassa sain olla aivan rauhassa, Indonesian Sumatralla olin suuri ihme. Ihme taisin olla ainakin Tanjung Balaissa, jonne kukaan muu ei pysähdy. Olin toivottu vieras, arkeen erikoisen vivahteen tuova turisti.
Muutaman tunnin kierreltyäni aloin jotenkin kummasti tykätä paikasta. Kävin paikallisissa ruokakojuissa syömässä, juttelin ihmisille ja moikkailin minua moikkaileville.
Tanjung Balai on kiinnostava paikka, jonka kiinnostavuus piilee sen elämässä, sen tavallisuudessa. Kaikki halusivat jutella minulle ja kaikki olivat ystävällisiä. Löysin itseni muun muassa paikallisen punk-bändin seurasta, myöhemmin myös paikallisen ruokakauppiaan, poliisin ja poliisin perheen seurasta. Istuessani pienellä ruokakojulla poliisin, punkkareiden ja ties keiden kanssa, ohitse kaartava lasten nähtävyysjuna pysähtyi kohdalleni ja kaikki vain tuijottivat minua pimputusmusiikki taustalla soiden. Punkkarit lauloivat minulle ja soittivat kitaraa. Nykyään sekä poliisi, punkkarit että ruokakauppias ovat Facebook-kavereitani.
Kaikki halusivat jutella minulle ja kaikki olivat ystävällisiä.
Aamulla ennen matkani jatkumista kohti joko Toba-järveä tai pohjoisen Pulau Weh -saarta (tein lopulta päätöksen matkani seuraavasta etapista sen perusteella, kumpaan lähti seuraava bussi) päädyin vielä kahvittelemaan samoilujeni päätteeksi paikallisen miesjoukon aamukahvipöydässä. Vanhempien herrojen pöydässä minulle laulettiin rakkauslauluja ja syötettiin paikallisia, vihreitä herkkuja. Samaiset herrat myös varoittelivat minua menemästä moikkaamaan edellisiltana tutuiksi tulleita punkkareita, jotka selkeästi asuivat viereisessä, hylätyssä talossa. Varoituksista huolimatta päätin kuitenkin uskaltaa, olinhan saanut hyvää kohtelua edellisenäkin iltana. Päätin luottaa ihmisiin ja hyvä niin. Vein heille myöhemmin myös joitakin itselleni ylimääräisiä tavaroita ja vaatteita sekä ostin vähän purtavaa.
Vanhempien herrojen pöydässä minulle laulettiin rakkauslauluja ja syötettiin paikallisia herkkuja.
Ennen matkani jatkumista seuraavana päivänä, kävellessäni pitkin Tanjung Balain pääkatua kohti jossakin sijaitsevaa bussiasemaa, päädyin vielä erään opettajattaren pihamaalle kehumaan videolle hänen englanninkielen kurssiaan. Hän oli napannut minut moponsa kyytiin kadulta. Voi luoja, kaikkeen sitä välillä päätyykin. Sama nainen kuljetti minut haastattelun päätteeksi onneksi mopollaan bussipysäkille, josta loppujen lopuksi päädyin hyppäämään minibussiin, suuntanani Toba-järvi, joka osoittautui erääksi maailman kauneimmista paikoista.
Kuvia minulla ei Tanjung Balaista juurikaan ole, jos nyt ei muutamia selfie-kuvia uusien kavereideni kanssa lasketa. Jos siis etsit matkakohdetta, joka ei ole turismilla pilattu, mene juuri sinne, missä ei periaatteessa ole mitään nähtävää. Joskus juuri sellaiset paikat jättävät pysyvimmän jäljen muistojen arkistoon.
