Miksei minulla ole seikkailukaveria?

”Miten ihmeessä olet sinkku? Sinähän olet kaunis, kiva ja kiinnostava. Teet upeita juttuja ja inspiroit varmasti monia. Miten ihmeessä olet yksin? Miksei sinulla ole seikkailukaveria?”

Niinpä. Olen useasti kuullut kysymyksiä sinkkuudestani. Monissa matkakohteissa yksin reissaava nainen on kummajainen, puhumattakaan yksin reissaavasta, naimattomasta naisesta. Jopa arjessa sinkkuus hämmästyttää. Miksi ihmeessä en seurustele, miten ihmeessä minulla ei ole kumppania?

Mietitäänpäs asiaa hetki ja muistellaan menneitä kanssaseikkailijoitani – lyhytaikaisia ja pysyvämpiä sellaisia.

Jos asiat olisivat menneet toisin, saattaisin parhaillaan valloittaa maailman metropoleja ensirakkauteni kanssa. Siellä maailman metropoleissa hän taitaa nytkin elää urbaania elämäänsä, New Yorkissa tai Lontoossa. Toinen ihminen kuitenkin saapui elämääni maailman toisella puolen ja ruskeiden silmien kutsu oli tuolloin sinisiä tähtisilmiä houkuttelevampi, samoin latinon tulisuus kotimaiselle vaihteluna. Tai kenties vain unohdin sen tunteen, siellä maailman toisella puolen. Nuorikin olin, liian nuori pysähtymään ensimmäisen kohdalle.

Toisessa skenaariossa olisin jatkanut seikkailujani sen latinomiehen kanssa. Hänen, joka ei tosin juurikaan matkustellut ja joka olisi halunnut jo perheen ollessani aivan liian nuori. Minua kutsuivat vielä toisenlaiset seikkailut, ne olivat vasta alkamassa ja niin ne alkoivatkin.

Hyvin potentiaalinen seikkailukaverini tälläkin hetkellä voisi olla kenties mies, joka astui elämääni liian aikaisin. Hän, jonka kanssa matkustin ja meinasin talonkin ostaa. Tuolloin halusin itsekin kaiken liian aikaisin, halusin aikuistua ja rakentaa ympärilleni turvaa. Samaan aikaan turva kuihdutti, enhän sitä paitsi ole tottunut elämään pysyvässä olotilassa. Koin kuihtuvani kauniissa tavallisuudessa. Tavallisuudessa, johon en vielä ollut valmis.

Seikkailukaverini voisi hyvinkin olla se ruotsalainen, pitkäripsinen seikkailija. Hän, johon ihastuin ensisilmäyksellä ja jonka kanssa pussailin malesialaisen veneen alla ja joka on nykyään maailmaa matkaava valokuvaaja. Hän, joka kävi luonani myös Suomessa ja joka harjasi välittävästi hiuksiani Kallion pienessä kodissani. Hän oli liikaa, liian paljon ja liian nopeasti. Siihen hetkeen liikaa, liian nuorena liikaa ja liian vakavaa.

Entäs se kreikkalainen, jonka luokse muutin vain lyhyen tuntemisen jälkeen? Jonka kotona istuin päivät pitkät ja odotin, että hän pääsee töistä vain sytyttääkseen jointin. Hän, joka päätti kaikesta ja oli niin macho kuin voi macho olla. Onneksi yhteiset seikkailumme päättyivät parin kuukauden kohdalla.

Voisin hyvinkin matkustaa maailmalla myös sen brasilialaisen pyöräilijän kanssa, joka majoitti minut luokseen Italiassa. Hänen, joka sytytti illalla takkaan tulen ja teki minulle ruokaa, kun palasin majapaikkaani päivän seikkailujen jälkeen. Hänen, jonka kanssa annoimme koirien johdattaa meitä pitkin Italian vuoristoteitä ja joka kyyditti minua pyöränsä tarakalla kauppareissuilla. Hän tosin muutti takaisin kotikonnuilleen Brasiliaan jo ennen kuin yhteinen seikkailumme ehti syventyä ja jäi vain kauniiksi muistoksi tuttavuuksieni listalla.

Olisi voinut mennä niinkin, että Berliinissä asuva taiteilijamies olisi seikkailukaverini. Hän, johon tutustuin puistossa ja jonka kanssa tanssin avojaloin kuin viimeistä päivää. Jos asiat olisivat menneet toisin, saattaisin hyvinkin asua hänen kanssaan Berliinissä ja opetella hänen vilkkaan mielenlaatunsa koukeroihin, kaivaen hänestä jatkuvasti syvyyttä. Tai olisimme kenties saattaneet asua myös Mauritiuksella, sieltähän hän on kotoisin. Silti, homma ei toiminut.

Potentiaalinen seikkailukumppani voisi tietysti edelleenkin olla myös se täällä blogissakin pitkään esiintynyt espanjalainen. Hän, joka saapui elämääni juuri oikealla hetkellä ja jonka kanssa haaveet olivat samanlaisia. Hän, jonka kanssa toteutimme yhteisiä haaveita ja karavaanasimme pitkin maailman polkuja, haaveilimme pienestä kodista jossakin luonnon rauhassa. Silti, olimme toisillemme kuin kovaa hiekkapaperia ja raastimme kaikki toistemme haavat auki. Niitä haavoja paikkailen edelleen, ne jättivät jälkensä. Ja silti toivon hänelle kaikkea hyvää ja kiitän yhteisistä seikkailuista, ollen onnellinen niiden tulleen päätökseen.

Entäs hän, joka astui elämääni väärällä hetkellä? Hetkellä, kun olin jo päättänyt antaa toiselle tilaisuuden? Hän, joka silti sai sydämeni sykkimään ja mielikuvituksen lentämään. Hän, joka kuljetti minut viidakkomajaansa ja teki vaikutuksen luontoyhteydellään. Joka ajoi mopollaan koira etukorissa ja pelasti kissoja vaikeista tilanteista kaivaen taskustaan machete-veitsen. Hän, jolle jätin itku silmässä hyvästit maailman toisella puolella ja joka jäi mieleeni vielä pitkiksi ajoiksi. Se sama hän, joka muutama kuukausi tutustumisemme jälkeen joutui vankilaan. Hän, joka myöhemmin kertoi syöneensä Malesian pahamaineisimmassa vankilassa muurahaisia ja nukkuneensa alasti maassa. Hän, joka myöhemmin palasi kotimaahansa ja otti minuun uudelleen yhteyttä ja jolta edelleen odottelen kirjettä. Hän, jonka puhelin on nyt hiljentynyt ja joka ei enää vastaa edes huolestuneisiin viesteihini. Hän, jolle tiedän, että on voinut käydä pahasti. Hänen kanssaan ei ainakaan olisi tullut tylsää, mutta miksi ihmeessä seikkailukaveriksi kelpaisi vain hänenlaisensa veijarit? Tiedän kyllä vastauksen: hänenlaisensa saavat kaiken tuntumaan intensiivisemmältä.

Entäs se yksi upea ihminen. Se, jonka elämään minä tulin liian aikaisin, mutta joka on pysynyt elämässäni jo kymmenen vuotta – toisella tavoin merkityksellisenä. Se, jonka odottamattomista häistä näin unen ja johon törmäsin lentokentällä kaikkia odotuksia vastaan täysin odottamattomana hetkenä. Jos on olemassa aikaisempia elämiä, hänen kanssaan olen taatusti joskus jo seikkaillut. Sen tunnen, sen tunnistan. Hänen kanssaan olisin tässä elämässä kenties voinut purjehtia kaikki maailman meret ja toteuttaa jaetun, levottoman sielun tarinaa. Tai kenties minä olisin alkanut rakentaa hänestä itselleni liiankin vankkaa turvaverkkoa, sitoen hänen siipiään.

Voisin nostaa monia muitakin esimerkkiseikkailijoita, jotka ovat jollain tavalla tehneet minuun vaikutuksen tai jotka olisivat halunneet tehdä minuun vaikutuksen. Tuoreimpina tapauksina se huumeisiin menevä, joka ei luota ihmisiin. Sitten se tapaus, joka leirinuotiolla pompsahti aina samantien hakkaamaan halkoja, kun istuin lähelle ja joka ei halunnut läheisyyttä. Entäs se upea työnarkomaani, joka ei koskaan löydä aikaa tai se sydämeni pahasti särkenyt ihminen, joka elikin kaksoiselämää? Kaikissa tapauksissa olin valmis tulemaan yli puolitien, pois omalta polultani, koska halusin niin kovasti.

Onhan näitä ja kaikkia tuntuu yhdistävän sama, oman tiensä kulkijuus ja niin vahva tapa olla ja elää, että omani harhaantuu joka kerta. Miksei minulla siis ole seikkailukaveria? Niin, vielä ei ole. Vaikka kuinka haluaisin sellaisen, en enää halua mennä halu edellä ja laput silmillä, samalla harhautuen liikaa omalta polultani. En enää halua rakentaa valheellista pilvilinnaa. Polun pitää olla yhteinen ja suunnan edes sillä hetkellä sama. Tulevasta ei kukaan tiedä, eikä kai tarvitsekaan tietä? Yhden asian tiedän ja se on tahtoni seurata tästä eteenpäin omien arvojeni ja toiveideni mukaista tietä. En enää halua harhautua omasta suunnastani toisen vahvatahtoisen suunnan vuoksi. On liiankin helppoa kiintyä vahvasti omaa tietään tallaaviin kulkijoihin, mutta silloin on vaarana eksyä täysin omalta reitiltään ja pahimmassa tapauksessa jopa luopua omista arvoistaan.

Samaan aikaan huomaan vieläkin olevani välitilassa. Siinä tilassa, jossa vain vaikeat tapaukset kiinnostavat ja vain vahvat tahdot kiehtovat. Välillä toivon, että olisinpa voinut tavata ne kunnollisemmat ja niin sanotusti tavallisemmat tapaukset vasta nyt. Miksi ihmeessä tässä vaiheessa elämääni tielleni heitetään pahimmat hulttiot ja ne, joiden kanssa ei taatusti ole samaa suuntaa? Kai sillekin joku syy on, mutta loppuun totean omassa hiljentyneessä Tinder-profiilissakin mainitun lauseen: ”Lopulta etsin kai seikkailua ja kotia samasta paketista.” Uskotteko, että se on mahdollista? Minä aion uskoa, aion luottaa.