Joskus odotukset ja todellisuus eivät kohtaa. Joskus mielikuva jostakin on kauniimpi kuin totuus. Tämä pätee monien paratiisisaarien kanssa.
Näet edessäsi kuvan. Siinä palmu kaartuu meren päälle, hiekka on valkoista, taivas sininen ja merivesi liukuu astettain läpinäkyvästä turkoosiin. Ranta on tyhjä, lähimaillakaan ei ole ihmisiä. Aurinko paistaa ja ilmassa leijailee perhonen. Rantahiekalla on näkinkenkiä tusinoittain. Kuva on paratiisisaarelta ja tuon kuvan nähdessämme jokainen meistä huokaa syvään ja toivoo olevansa tuolla rannalla, tuolla paratiisisaaren paratiisirannalla.
Rakastan paratiisisaaria yli kaiken, mutta tiedän myös niiden kääntöpuolen. Tuo kuva, tuo mielikuvia rakentava kuva, ei kerro koko totuutta. Kuva ei kerro, että ilma on niin kuumaa, että välttyäkseen nestehukalta, nestettä pitää juoda niin tiuhaan tahtiin, että lähipusikot täyttyvät suoraan lävitsesi virtaavasta nesteestä. Edes tiuhaan tahtiin napostellut sipsit eivät pidä nestettä sisälläsi.
Se ei myöskään kerro, että oikealla ja asumattomalla paratiisisaarella ei ole mitään vessaa muistuttavaa rakennelmaa. Kuva ei kerro, että tuossa kuumuudessa hikipisarat valuvat rannalla aurinkoa ottaessa otsaasi pitkin ja aurinkorasvaasi sekoituttuaan ne pisarat kirvelevät silmiäsi. Samat pisarat valuvat otsaltasi aina varpaisiin asti ja pyyhit niitä ilmankosteudesta kostuneella, palasiksi repeilevällä vessapaperilla.
Ihosi on nihkeä ja nahkea. Vaikka olisit rannalla unelmiesi miehen tai naisen kanssa, et halua koskea häntä sormenpäälläkään, ellette lillu vedessä. Vesikin on suolaista ja menee suuhun. Hiekkaakin on oikeastaan joka paikassa.
Kuvasta ei välity fakta, että pilvetön taivas tarkoittaa usein myös täysin paikoillaan lojuvaa ilmamassaa. Tuulenvireestä saa vain unelmoida. Aurinko porottaa niin kuumasti, että keskipäivän aikaan ei voi kuvittellakaan olevansa muualla kuin varjossa hetkeä pidempään. Edes vahvalla suojakertoimella varustettu aurinkorasvasi ei estä ihon punoitusta. Rasva taitaa muutenkin liueta hikoilusi mukana pois iholtasi.
Mielikuvien paratiisisaari ei ole täynnä turisteja. Siellä ei kenties ole ketään muuta turistia lisäksesi. Koska asukkaita tai turisteja ei ole, paratiisistasi puuttuvat kaikki mukavuudet. Sen lisäksi, että ei ole vessaa, ei ole myöskään paikkaa, josta ostaisit herkullisen trooppisen drinkin tai edes paikkaa, jossa täyttäisit vesipullosi. Vaikka olisit tullut omalle paratiisisaarellesi vain päiväksi, et luultavasti kuitenkaan osannut kuljettaa mukanasi tarpeeksi pullotettua vettä.
Koska kuitenkin olet paratiisisaarella, paratiisirannalla, haluat makoilla kaikkialle tarttuvasta hiekasta huolimatta pyyhkeesi päällä rannalla. Makoilet, hikoilet ja luet kirjaasi kuumuudesta huolimatta hetken. Sitten jalkaa kutittaa. Sitä kutittaa lisää. Jokin pisti sinua. Se on hiekkakärpänen. Niitä on joka puolella. Ne pistävät ja kutinan lisäksi levittävät kaiken lisäksi tauteja.
Olet ollut unelmiesi asumattomalla paratiisirannalla pari tuntia. Eväät on syöty, vesi on juotu, ihoa kuumottaa ja hiekkaakin on joka paikassa. Ainoa paikka, jossa voit olla, on palmun alla. Huomaat kuitenkin kookokset palmussa. Tiedäthän myös, että joka vuosi yllättävän moni ihminen saa surmansa kookoksen pudottua päähän?
Vedessä on kiva lillua, mutta kalat näykkivät ja aurinkokin häikäisee. Missään ei ole hyvä. Mitä tapahtui sille paratiisille, jonka olit luonut päässäsi? Sille mielikuvien paratiisisaarelle, jossa kukaan ei kaupustele rannalla yhtään mitään ja jossa yksikään turisti ei häiritse oloasi?
Älää ottako tätä väärin. Sanoinhan jo, että rakastan hiljaisia paratiisisaaria ja niiden hiljaisia paratiisirantoja. Minua ei haittaa hiekka eikä suuhun valuvat hikipisarat, mutta olen myös ymmärtänyt, että mielikuva autiosta paratiisisaaresta ilman palveluja ei aina aivan vastaa todellisuutta.
Vaikka hakeudunkin usein paikkoihin, joita ei ole ”pilattu” liialla turismilla, olen myös huomannut, että ilman turismia ei ole majapaikkoja, ei ole juomaa, ei ruokaa eikä seuraa. Yhden, kaksi tai kolmekin yötä pärjäisin autiolla saarella, mutta aika pian alkaisi menojalkaa jo vipattaa.
Olen etsinyt ja löytänyt näitä hiljaisia paratiiseja ja joka kerta olen myös onnellisena palannut jossakin vaiheessa takaisin sivistyksen pariin tai edes askeleen lähemmäs sitä. Autio paratiisiranta on kaunis kuvissa ja hetken vierailukohteena, mutta kovin moni meistä ei oikeasti viihtyisi kyseisillä unelmien saarilla kovinkaan pitkään.
Mielikuvien kautta on enemmän kuin mukavaa haaveilla ja unelmoida, mutta kolikolla on aina kaksi puolta. Huomiona myös, aika kuultaa muistot, ja kyllä näissä helmikuun loskakeleissä katselen taas erittäin kaihoisana kuvia näistä hiljaisista paratiiseista ja olen jo unohtanut, että minulla taisi jopa olla hieman tylsää välillä näissä paikoissa. Oikeastaan, haluan taas takaisin hiljaiselle paratiisisaarelle.
