Juna kiitää jossakin Riihimäen ja Hämeenlinnan välimaastossa. Ikkunoista vilisee himmentyneiden ja murrettejun värien sävykirjon maalausmainen maisema, kuulokkeissa soi Stress Relief -soittolista.
Suuntana Keski-Suomi, vuokramökki ja joulu hyvin pienellä porukalla. Kiukuttaa ja käyttäisin mieluusti v-sanaa. Tämä kaikki veettää niin kovin paljon. Kiukuttaa niin paljon katsella muutamia maskittomia ihmisiä, jotka hetkeä aiemmin vetivät hampurilaisaterioita. Meistä moni kun jaksaa edelleen yrittää seurata yleisiä ohjeistuksia, yrittää olla kuuliaita etäisyyksineen ja maskeineen. Kyse ei ole uskostani tai epäuskostani maskien tehoon vaan yhteisen hyvän tavoitteluun edes matkalla jouluksi kotiin. Kuinka kauan enää jaksan tätä itsekään? Oikeastaan en enää edes jaksa, mutta silti pakotan itseni yrittämään ja muistamaan, että muiden kyttäily tai tuomitseminen ei johda mihinkään.
Joku yskäisee, yksi maskittomista. Takanani istuva nainen niiskuttaa koko ajan. Tätä jokaisesta yskäyksestä tai niiskutuksesta ahdistumistakaan en enää jaksa. Miten ihmeessä maailmastani tuli paikka, jossa ihmiset ovat toistensa vihollisia ja passiivis-aggressiivisuus värittää kirsikkana kakun päälle lumetonta melankolian maisemaa? Tätä on vuosi 2020 ja samaa näennäisen kontrolloinnin rataa ollaan kuljettu jo maaliskuusta alkaen. Voi vee.
Pelottomasta pelokkaaksi
Miten ihmeessä yksi virus voi muuttaa koko maailman? Yksi näkymätön uhka, jonka varjolla ikävä kyllä tapahtuu myös tapahtuu paljon kaikenlaista. Miten ihmeessä minä, viidakoiden seikkailijatar, olenkin nyt yksi pelokas kontrollifriikki? Miten on mahdollista, että olen matkannut lintuinfluessan ja sikainfluenssan aikoina maailmalla pelottomana, lähinnä naureskellut Aasiassa oleilun aikaan lintujen välttämisen mahdottomuudelle. Minä, joka en jaksa koko aikaa desinfioida edes Intiassa käsiäni, kosken kulkukoiriin, kävelen paljain jaloin metsässä ja pesen välillä hampaani vesijohtovedellä ulkomaillakin. Nyt olen se, joka ei niinkään pelkää, vaan kontrolloi.
Tässä kuitenkin ollaan ja virus on tehnyt minusta pelkurin, joka yrittää kontrolloida koko ympäristöään ja silti ymmärtää maailman kaikki muutkin uhkat ilman, että antaa niiden rajoittaa omaa elämäänsä, omaa itseään. Miten ihmeessä tätä muka enää kukaan enää jaksaisi ja onko liika tieto tosiaan se, mikä luo tuskaa?
Mieleen muistuu fakta, että tiedän jonkun sairastaneen pelkäämämme viruksen jo aikana ennen kuin koko asiasta puhuttiin. Sama uhka oli läsnä silloinkin, emme vain tienneet siitä. Nyt, tiedon lisäännyttyä, olemme tässä pisteessä ja sisäinen ahdistus on varmasti monella muullakin hetkittäin maksimissaan.
Pimeys nostaa valon
En missään nimessä kyseenalaista virusta, mutta kyseenalaistan monia muita maailman epäkohtia, jotka on viimeistään tänä aikana tuotu kirkkaaseen päivänvaloon. Kissoja nostellaan kaikenlaisille pöydille.
Kaikesta tämän hetken kamaluudesta huolimatta uskon, että tämä hetki nostaa pintaan suuressakin skaalassa maailman epäkohtia. Esiin on jo noussut entistä enemmän epätasa-arvoisuutta, varojen vääränlaista jakaantumista ja monia epäoikeudenmukaisuuksia. Kaikessa vastuu vieritetään yksilöille, vaikka suuremmat tahot pitävät ohjia tiukasti ravistelemattomissa käsissään.
Voi luoja, kuinka odotan, että pääsen tanssimaan. Odotan kauniita kohtaamisia, jotka voivat tapahtua muuallakin kuin virtuaalimaailmassa tai kampaamon asiakaspenkissä. Odotan nautinnollista arkea ja sitä, että joulun viettoon voi mennä hymyissä suin ilman, että jo junamatkalla nousee niin sanotusti elin otsaan. Odotan tavallista, pelotonta ja kontrolloimatonta elämää!
Tätä tämä nyt on, vuoden pimeimpänä ja kaikin puolin ankeimpana aikana. Onneksi tänään valo alkaa ottaa valtaa pimeydeltä. Ei kai tästä voida mennä monellakaan tasolla kuin valoa kohti. Täältä mudasta me rämmimme kuin lootukset konsanaan, uskokaa tai älkää. Pakkohan meidän on, muuten täältä mudasta ei jaksa puhjeta kukkaan.
No mud, no lotus.
– Thich Nhat Hanh
