Taisteluväsymystä ja maljoja elämälle

Maaliskuisen Teneriffan aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, Atlantin valtameren kuohuessa taustalla. Kokonaisvaltainen onnentunne oli vallannut auringon lämmittämän kehoni. Luotto tulevaan oli kova, kaikki oli mahdollista. Iloinen 20-luku ja itsellenikin juuri alkanut uusi kierros auringon ympäri.

Onneksi en vielä tiennyt.

Tuona hetkenä en osannut villeimmissä visioissanikaan arvata tai pelätä, mitä lähitulevaisuus toisi. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että vain pari viikkoa myöhemmin koko maailma muuttuisi maailmanlaajuisen ja laajasti uutisoidun pandemian seurauksena. Menisimme puoliuneen. Pelkäisimme niin paljon, että lakkaisimme elämästä.

Kontrolloidakseni kontrolloimatonta ja tehdessäni oman osani, olen hengittänyt maskin läpi nyt jo kahdeksan kuukautta, monta tuntia päivässä. Viikolla odotan viikonloppua, jotta saisin kotona hengähtää maailman ilmapiiriltä – ja hengittää normaalisti. Työmatkoilla on maski, työpaikalla on maski. Töissä passitan asiakkaan toisen jälkeen pesemään käsiään ja ärsyynnyn bussissa viereen istuvasta maskittomasta köhijästä joutuessani toistamaan saman julkisen liikenteen rumban päivän mittaan vähintään kuudesti. Tunnelma ahdistaa, hermoja kiristää.

Uutiset kertovat tartunnoista, metron kaiuttimet muistuttavat maskeista. Samaan aikaan joku tuttu jakaa sosiaalisessa mediassa juttua maskien turhuudesta. Valomainokset kertovat viruksen olemassaolosta. Olen hukassa. Tieto taudista seuraa kaikkialle, missään ei saa olla pelotta. Edes maski päässä suosituksia seuraten ei saa olla rauhassa, jopa silloin muistutukset uhkakuvista seuraavat vähintään mediassa. Samaan aikaan osa ihmisistä kyseenalaistaa kaiken. Mitä täällä sitten pitäisi uskoa ja miten olla? Miten kuuluisi elää? Ei ihme, että moni kokee olevansa hieman hukassa.

Puolittainen elämä jatkuu ja pelko on nyt ollut läsnä jo yli kahdeksan kuukautta. Pelko ja epävarmuus määrittävät elämää, säädellen kaikkea ja kaikkia. Minä yritän, vieläkin yritän. Noudatan suosituksia, yritän toimia vastuullisesti ja oikein. Olen väsynyt.

Olen lopen kyllästynyt ja väsynyt kontrolloimaan kontrolloimatonta. Olen väsynyt varjoon kaiken kivan päällä.

Kaipaan normaalia elämää. Kaipaan sitä niin paljon. Ikävöin kontrolloimatonta elämää, jossa toinen ihminen ei ole uhka. Kaipaan ihmisjoukkoja, spontaaneja kohtaamisia. Kaipaan tunnetta, että mitä vain voi tapahtua. Kaipaan suunnitelmia, halauksia ja heittäytymistä. Tanssitunteja, joissa kymmenen hikoilijaa ei tuntuisi liian paljolta. Kaipaan elämää!

Olen lopen kyllästynyt ja väsynyt kontrolloimaan kontrolloimatonta. Olen väsynyt varjoon kaiken kivan päällä. Kaipaan suurien seikkailujen sijasta aivan tavallisia hetkiä. Matkoistakin viis, haluaisin vain tehdä työni normaalisti ja kulkea työmatkani ärsyyntymättä, kontrolloimatta näkymätöntä uhkaa.

Olen väsynyt taisteluun ja haluaisin vain painaa itsessäni nappulaa, joka tekisi tavallisen elämän elämisen helpommaksi.

Onneksi edes hetkittäin onnistun. Lauantaina, hakiessani täytettä viinilasiini täysin suunnittelemattomilla (ja mukavilla) Tinder-treffeillä, jutustelin myös baaritiskillä vieraan ihmisen kanssa. Hän kertoi innokkaana Bidenin juuri voittaneen vaalit ja ehdotti yhteistä maljannostoa Bidenille koko baarin porukalla. Kannustin häntä siihen ja pian palattuani Tinder-pöytääni nostimme koko baarin porukalla maljat Bidenille – ja toivon mukaan paremmalle tulevaisuudelle aivan kaiken saralla.

Jospa myös taistelu koronaa vastaan olisi jo loppusuoralla. Sitä maljannostoa odotan kaikkein eniten ja se malja tulee olemaan valtavan suuri. Se on malja elämälle, yksinkertaisen kauniille elämälle.

Miten te jakselette?

 

Leave A Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Navigate