Mikä siinä on, että lomalla romanssitkin tuntuvat mukavammilta kuin arjessa? Lomalla on kai vain helpompi heittäytyä hetkeen ja nauttia olosta ilman paineita tulevasta.
Varmasti teistäkin joku on kokenut edes yhden lomaromanssin? Sellaisen ihanan, arkea pakoilevan minisuhteen, jossa lempi leiskuu jossakin maailman kaukaisessa kolkassa? Toisesta ihmisestä ei tiedä paljoakaan. Tietää vain, että feromonit leijailevat ja kipinät sinkoilevat. Ah, todellakin haluan kirjoittaa juurikin tästä aiheesta tänä ankeana ja pimeänä lumettoman joulukuun maanantaina, kun istun kissani kanssa kotona.
En aio väittää, ettenkö itse olisi kokenut lomaromanssia, kahta tai vaikka kymmentä sellaista. Onhan noita reissujakin ollut aika monta, monen vuoden sisällä. Lomaromanssit ovat aivan ihania. Uuden tuttavuuden kanssa arki huolineen on kaukana ja kenenkään sukkia ei tarvitse noukkia lattialta. On vain se ohimenevä hetki; oli se sitten päivä, viikko tai kuukausi.
On kovin helppoa ihastua edes hetkellisesti uuteen, upeasti ruskettuneeseen lomailijaan maailman toisella puolella.
Lomaromanssin kanssa ei tarvitse miettiä, haluammeko samoja asioita elämässämme tai haluammeko oikeasti olla toistemme kanssa nyt ja aina. Ei ole huolta huomisesta, eikä kenenkään tarvitse ahdistua liiasta hetkeen heittäytymisestä tai liian imelän romanttisista hetkistä kuutamon valaisemalla hiekkarannalla.
Monenlaisia lomaromansseja
Ensimmäinen lomaromanssini kesti vuoden. Voiko sitä edes lomaromanssiksi sanoa, kai se oli enemmänkin jo kaukosuhde. Silti, tavallaan lomaromanssista se alkoi. Sitten tuli kesä Espanjassa ja se nappisilmäinen kanadalaissurffari, jonka kanssa tein töitä tarragonalaisessa rantabaarissa. Se, joka istui ensimmäisenä työpäivänäni baaritiskillä ja johon iskin silmäni samantien. Tunne oli molemminpuolinen, mutta molemmilta se tunne oli tainnut kadota, kun näimme uudemman kerran vuoden päästä, toisessa ympäristössä. Se lomaromanssi kuului siihen hetkeen, sen ei kuulunutkaan jatkua.
Olihan myös se tähtisilmäinen ruotsalainen. Se, jonka hyvästelin malesialaisen talon katolla ja joka tuli kuukausien päästä luokseni Suomeen. Taas se tunne oli kadonnut, ympärillä ei enää ollut paratiisisaartakaan. Entäs se belgialainen sukelluksenopettaja, jonka kanssa joimme shotteja rantabaarissa? Se sama, jonka luona kävin seuraavana kesänä. Häntäkään ei tarvitse unohtaa, kiva tyyppi edelleen.
Ensimmäinen lomaromanssini kesti vuoden. Voiko sitä edes lomaromanssiksi sanoa, kai se oli enemmänkin jo kaukosuhde. Silti, tavallaan lomaromanssista se alkoi.
Ainiin, ei kai pitäisi unohtaa sitä kreikkalaista, johon tutustuin Amsterdamissa ja joka antoi minulle kukan seuraavana päivänä Brysselissä. Se, jonka luokse lähdin asumaan alle vuorokauden tuntemisen jälkeen pelkän halauksen ja kivan päivän perusteella. Voihan feromonit. Se sama, jonka takia jätin väliin kesätyön Italiassa ja hyppäsin Ateenan koneeseen ja joka tuli hakemaan minut keltaisella avokuplallaan Ateenan kentältä.
Omat lomieni romanssit ovat usein olleet niin mukavia, että kuten noista muutamasta esimerkistä voi päätellä, ne eivät ole jääneet pelkiksi lomaromansseiksi. Silti, jokaisen kanssa on tullut huomattua, että yhteiselo toimii huomattavasti paremmin lomatunnelmissa, poissa kummankaan omasta arjesta.
Lomalla kireinkin pankkiiri saattaa heittää jalkaansa flip-flopit ja kantaa kainalossaan surffilautaa, kelloon katsomatta. Omassa elämässä, oikeassa arjessa, tuo lomapersoona usein katoaa taivaan tuuliin ja tilalle tulee uusi ihminen uusine piirteineen. Lomalla kahden ihmisen on helpompi olla samalla aaltopituudella, ovathan molemmat lomafiiliksellä. Vaikka lomaromansseja kutsutaan lomaromansseiksi aivan syystä, uskon silti, että lomalla voi toden totta tavata tuon kliseisen elämänsä oikean – lomaakin pidemmäksi ajaksi.
Kertokaa minulle teidän lomaromansseista, haluan kuulla! Joohan?
LUKUVINKKI: Miksei minulla ole seikkailukaveria? Lue juttuni täältä.
