Paikallisiin ihmisiin tutustuminen matkoillani on minulle tärkeää. Se on paras tapa päästä lähemmäksi vierasta kulttuuria. Tällä kertaa kohtaaminen tapahtui Indonesian Lombokilla.
Kerroin teille edellisessä jutussani ensimmäisestä reissustani Indonesian Lombokille. Kerroin myös visiitistäni uuden, paikallisen ystäväni perheen luokse. Kaksi vuotta myöhemmin vierailin tuon saman perheen luona uudelleen ja voitte vain kuvitella tuon jälleennäkemisen tunteikkaat hetket.
Olo oli taas kuin kuningattarella konsanaan. Olin kunniavieras, jonka käteen iskettiin saman tien ruokaa ja juomaa. Kaikki tuijottivat minua ja samaan aikaan tunsin hikipisaroiden valuvan otsaani pitkin, lämpöä oli ehkä +35c.
Lapset olivat ihmeissään ja juoksentelivat ympäriinsä. Tunnistin muutamat kasvotkin. Aikuiset ihmettelivät ja tuijottivat, osa parin vuoden takaisista tutuista tuli halaamaankin. Kanat ja kukot vipelsivät ympäriinsä, samoin kissat. Naapurit hälytettiin paikalle myös, olihan pienessä yhteisössä vierailulla omituinen tyyppi.
Vein mukanani tuliaisia perheen lapsille. Vein vihkoja, kyniä ja muuta koulutarvikkeita. Lapset jakoivat kaiken kiltisti keskenään ja iloitsivat saamistaan lahjoista. Itse ilahduin heidän ilosta.
Harvoin tunnen oloani niin tervetulleeksi Suomessa. Tuossa pienessä viidakon viereisessä kyläyhteisössä olin juurikin sitä, pelkästään hyvällä tavalla. Kyllä tämän päivän muistelu lämmittää marraskuista mieltä.