Kun suuri suru liittyikin matkaseuraksi paratiisiin

Hitaat aallot lyövät Gili Air -saaren rantaan tasaiseen tahtiin ja aurinko lämmittää maailmaa lähes pilvettömältä taivaalta. Ilmassa tuoksuu meri, linnut laulavat ja perhoset lentävät. Toukka kipuaa ylöspäin itse tekemäänsä reittiä pitkin, kuin leijaillen ilmassa.

On aamu, ei enää aikainen aamu tosin. Rantamökkini hintaan sisältyvään aamiaseeni kuuluu jaffle-leipä eli täytetty paahtoleipä, tuoreita hedelmiä ja vahvaa Lombok-kahvia. Syön hitaasti ja nautiskellen.

Nojailen isoihin tyynyihin näille saarille tyypillisessä bambukatoksessa, joka on sijoitettu aivan rannan tuntumaan. Hiukset ovat märät, kävin jo ennen aamiaista tervehtimässä vedenalaista valtakuntaa. Tänään en löytänyt eilisen tuttavuutta, herra tai rouva Kilpikonnaa, hän taisi kavereineen olla vielä unilla.

Päälläni on eilen vastakkaiselta saarelta eli Lombokilta joka päivä tänne saarille matkaavalta rantakauppiaalta hankittu värikäs saronki. Sarongit ovat parhaita saarivaatteita, ne taipuvat moneen tarkoitukseen pyyhkeestä huiviin ja mekosta hameeseen. Ne kuivuvat nopeasti ja ovat kaiken lisäksi nättejä.

Aika on jo menettänyt merkityksen. Kalenteri kertoo, että olen ollut Indonesiassa nyt viikon verran. Jäljellä on vielä kolme ruhtinaallista viikkoa, joista olen syvän kiitollinen. Nämä viikot ovat tarpeelliset, nyt enemmän kuin koskaan. Kuvittelin tarpeellisuuden olevan jo huipussaan, kunnes kakun päälle tiputetttiin vielä kirsikka, surun kirsikka. Onneksi olen täällä, onneksi ei ole kiire. Onneksi saan hengitellä tätä uutista hiljalleen.

Surun kirsikka, uutinen kotoa. Menetys, suuri menetys. Läheisen ihmisen poismeno. Elämän hauraudesta muistutettiin taas, elämän olemisesta tässä ja nyt muistutettiin jälleen kerran. Elämä ei ole huomenna, se ei ole viikon päästä. Elämä tapahtuu, kun suunnittelet tulevaa ja muistelet menneitä. Elämä on nyt.

Aion surusta huolimatta ottaa ajastani kaiken irti, omasta elämästä kaiken irti. Täällä se on kaikkein helpointa. Täällä on helpompi käsitellä suuria tunteita, hieman etäämmältä, hieman hitaammin. Sitä paitsi, muistan taas, miten kotonani olen trooppisessa maailmassa. Täällä on helppo olla, täällä on helppo elää.
Täällä on helppo hidastaa, antaa surunkin tulla.

Suru-uutinen tulee kulkemaan kanssani koko matkan ajan. Se tuli odottamatta, mutta silti sen aavistin. Sitä olin pelännyt jo pidempään. Silti, se yllätti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei kai koskaan voi olla täysin valmis. Onneksi kaikki tärkeä on jo sanottu, jopa viestissä muutama päivä ennen matkaani. Sattumalta.

Surusta huolimatta ja sen takia aion nauttia. Aion nauttia sydämeni kylläisyydestä. Ja olen jo nauttinut. Voi luoja, kun olen nauttinut. On ollut päiviä, kun olen käynyt kahdesti hieronnassa. Olen tanssinut hikipisarat lennellen Bali Spirit -festivaaleilla. Syönyt silmilläni kauniita ja komeita ihmisiä ja irrotellut ihanassa hippimaailmassa. Olen seuraillut perhosten elämää, pitänyt yllä ainakin yhden kookoksen päiväpolitiikkaa ja vain fiilistellyt, tapani mukaan.

Välillä suru hyppää matkaan mukaan. Se tulee hetkinä, kun annan sen tulla. Sellaisina annoksina, joihin pystyn. Silloin kyyneleet saavat luvan virrata hitaasti. Muina hetkinä elän hetkessä, otan ilon irti hetken kauneudesta.

Tässä hetkessä ohitseni kulkee sokea mies, joka pitää opastaan olalta kiinni. Hän laulaa mikrofoniin ja opas pitää kädessään kaiuttimia. Tässä hetkessä trooppinen pulu tai kyyhky köpöttelee tien yli ja riisinpoimijahattuinen mies meloo hassunkurisella veneellään merellä, samalla kalastaen.

Edessäni aukeaa snorklaajan taivas, kilpikonnien kotiriutta. Vieressäni oleva puumaja on kutsuva. Puiden oksilta roikkuu korallinpalasista tehtyjä koristeita.

Ja sattumaa tai ei, suru-uutisen päivänä avattuani silmät maailman rentouttavimmasta meditaatiosessiosta, edessäni näkemäni balilaisen riisipellon laidalta lähti samaan aikaan lentoon valkoinen lintu. Hän lensi vapauteen.

Tällä saarella ei ole autoja, välillä ohitseni juoksee pieni ja ohjastettu hevonen, kulkuset kärryssään. Hevoset ovat Gilin saarten suosituimmat kulkupelit. Onneksi jotkut asiat eivät muutu, nämä saarethan ovat tutut jo vuosien takaa. Silloinkaan ei ollut liikenteen melua, ihmisiäkin vähemmän.

Aamiainen on syöty. Teen liikkeen kohti riippumattoa. On päiväunien aika, ainakin loikoilun aika. Hänkin tykkäsi loikoilla ja harrasti sitä usein. Johan kello on sitä paitsi 10:38. Päiväunien aika on silloin, kun siltä tuntuu. Täällä elän sisäisen kelloni mukaan ja seuraan sydämeni ääntä. Nyt se ääni kertoo pysähtymään näille saarille vielä muutamaksi päiväksi ja matkailun sijasta keskittymään omaan, sisäiseen matkaani. Suru siivittää nyt sitä.

Sisäisen matkani suunta on silti oikea, erittäin oikea. Tunnen sen, tiedän sen. Tiedän myös, että suru muuttuu kauniiksi kaipaukseksi ja lohdulliseksi huojennukseksi. Enää ei tarvitse olla huolissaan tai pelätä pahinta. Hän on nyt vapaa, hän on nyt osa maailmankaikkeutta. Hän on varmasti onnellinen. Onnellinen siellä jossakin, tähtipölynä. Ja hän haluaisi, että minäkin olen onnellinen. Hän sanoi jonkin aikaa sitten, että ”Niinhän sinä taidat sinne maailmalle kuulua”. Sitä paitsi, hänelle muiden onni oli välillä omaakin tärkeämpää.

Suru saa kulkea matkassa mukana. Se tulee kyllä muuttamaan muotoaan vuosien ja kuukausien varrella, matkankin aikana moneen otteeseen. Välillä se unohtuu tälläkin matkalla suuren ilon alle, silti ollen olemassa.

Syvä suru, se onkin melko harvinainen vieras tällä elämäni matkalla. Kai se voi olla kauniskin asia. Se kertoo, että jotakin hyvin merkityksellistä ja kaunista on ollut olemassa. Ja niin onkin. Vain sillä on väliä. Muistot tulevat elämään aina.

Sattumaa tai ei, suru-uutisen päivänä avattuani silmät maailman rentouttavimmasta meditaatiosessiosta, edessäni näkemäni balilaisen riisipellon laidalta lähti samaan aikaan lentoon valkoinen lintu. Se lensi vapauteen, kuten myös hän.

Hyvää matkaa, maailman rakkain iskä! <3