Kävin juuri siivoamassa Kumpulan yksiön viimeisetkin sotkuni. Elämäni on siirtynyt uuteen paikkaan, toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi. Kyllä te tiedätte, olen liikkuvaista ja levotonta sorttia.
On jännä juttu, miten mieli toimii. Kun joku asia on päättymässä, ainakin itse alan haluta sen päättymistä, vaikka aiemmin olisin pitänyt kyseisestä asiasta. Vielä hetki sitten ajattelin kaipaavani Kumpulaa pitkän aikaa muuton jälkeen, nyt sen viereisen tien melusaaste tuntuikin häiritsevältä ja koin iloa, etten enää joudu kuuntelemaan sitä. Kaikkeen todellakin tottuu ja kaikkeen siedättyy. Ihmismieli on kumma juttu.
Nyt kotini on hiljaisella asuinalueella, lähellä luontoa. Meitä asuu tässä huoneistossa kaksi miestä, kolme naista ja yksi kissa. Tämä on kommuuni. Tässä kommuunissa on paljon tilaa, kommuuni on rauhallinen ja aikuiseen makuun kasattu.
Olen häärännyt täällä viime päivät tukka putkella. Olen sisustanut ja laittanut, rakentanut kotia. Pikku hiljaa alkaa näyttää hyvältä. Oikeastaan jo liiankin hyvältä. Tai oikeastaan tämä talo on jo itsessäänkin liian hyvä. Kuka nyt oikeasti saattaisi asua huvilassa, meren rannalla? Joudun nipistelemään itseäni uskotellessani tätä itselleni todeksi. Kyllä, olen huvilan emäntä.
Tämä paikka on niin kaunis. Ette voi uskoa, kuinka kaunis tämä on. Kaunis, kauniimpi, kaunein. Eilen istuin illlalla omalla laiturillamme, toissa päivänä kävimme soutamassa omalla soutuveneellämme, aamupalaa syön omalla terassilla ja blogia kirjoitan todella valoisassa ruutuikkunahuoneessa, syksyllä aion katsella loekkiä omassa takassa, olohuoneessa aion levittää joogamattoni pitkästä aikaa lattialle.
Tällä hetkellä tuntuu, etten edes halua lähteä täältä minnekään. En malta. Mitäs, jos kodista tuleekin liian kiva ja alan sellaiseksi mukavuudenhaluiseksi tyypiksi? Lopetan matkailun ja maailman tutkimisen? Ei kai sentään? En halua sellaiseksi, en nyt enkä koskaan.
Silti haluan nauttia tästä nyt, kun tätä eniten osaan arvostaa. Nyt en oikeasti kaipaisi mitään muuta, tämä on sekä koti että kesämökki (no joo, kesähuvila). Miten edes maltan lähteä karavaanaamaan? Onneksi tykkään hommasta niin paljon, että on vain maltettava.
Ehkä tämänkin kodin kanssa käy jossakin vaiheessa, kuten kaiken omistamisen ja materian kanssa. Kyllä te tiedätte tunteen uuden vaatteen pukemisesta päälle ensimmäistä kertaa. Toisella tai kolmannella kerralla vaate ei ehkä olekaan enää niin ihmeellinen ja pikku hiljaa koko vaatetta ei halua enää edes pukea päälleen. Sellaista elämä materian kanssa usein on. Kaikkeen turtuu ja kaikkeen kyllästyy.
Nyt aion kuitenkin nauttia tästä, liian ihanasta kodista. Tämä on nyt minun paratiisini, minun turvapaikkani. Täällä on nyt kaikki. Täältä on hyvä lähteä maailmalle, mutta tänne on varmasti myös mukava palata. Ihana olla kotona, edes hetken aikaa.
Home, sweet home.
