Matka Kööpenhaminan boheemin Christianian sydämeen

Aivan Kööpenhaminan sydämessä, Helsingin Punavuorta tai ehkä Töölöä tunnelmaltaan muistuttavan Christianshavnin alueella, sijaitsee Tanskan pääkaupungin erikoisin kaupunginosa, boheemi Christiania. Minkälainen paikka Christiania on ja miksi se vei jalat altani?

Moni tietää Euroopan ainoan virallisen vapaakaupungin, hippien ja anarkistien vuonna 1971 valtaaman, Christianian ainakin nimeltä. Moni on kuullut, että entisellä kasarmialueella eletään vielä tänäkin päivänä tyypillisestä Euroopasta poikkeavaa taiteilijaelämää. Moni on vähintäänkin kuullut Christianian huumeista.

Kun suuntasin epäilevänä ja kamera hieman piilossa keväisen Kööpenhaminan viikonloppumatkan viimeisenä päivänä jo pitkään minua kiinnostaneeseen vapaakaupunkiin, en oikein tiennyt, mitä odottaa. Odotin boheemin ränsistynyttä paikkaa, jossa voin kuvata katutaidetta. Se, mitä löysin, ylitti kaikki odotukseni ja päivän päätteeksi poistuin Christianiasta hymyissä suin, kaunis haikeus sydämessä ja ukulele kädessä.

Christiania kolahti

Joskus joku paikka vain kolahtaa ja kovasti. Christiania kolahti. Kerron teille tarinan tästä kolahduksesta. Se tapahtui pikku hiljaa, tavallaan jo ensi silmäyksellä.

Minua oli varoiteltu valokuvaamisesta Christianiassa. Alun jännityksen jälkeen uskalsin kaivaa kamerani kainalosta ja räpsäisin kolmannen kuvan värikkäällä ja eläväisellä kadulla, jossa kauempana seisova mies heilutteli heti sormeaan soosoon merkiksi. Nyökkäsin kunnioittavasti, pistin kameran laukkuun ja hymyilin ujosti. Sain anteeksi. Kurkkasin kadun kylttiä ja olin juuri siellä, missä minun oli kielletty kuvaavan.

Olin Pusher’s Streetilla. Pusher’s Street on Christianian huumekaupan sydän. Kevyiden huumeiden myynti on Christianiassa laillista ja kauppaa käydään etenkin ikuistamallani kadulla. Itseäni läpinäkyvä huumekauppa ei hetkauta, se ei poikkea millään tavoin esimerkiksi Amsterdamin entisestä katukuvasta. Joillekin tämä voisi olla järkytys.

Christianian värikkäitä puutaloja ja hiekkateitä

Koska en luonnollisesti ollut huumeiden perässä, jatkoin matkaa. Kysyin ohikulkijalta, saanko kuvata. Saan. Ainoastaan kyseinen katu on ehdoton ei. Ja minähän kuvasin. Kuvasin ja samoilin. Katselin ja ihmettelin.

Näin ikkunalaudoilla istuvia kissoja, pihamaitaan kuopsuttavia ihmisiä, lapsia pyörien tarakoilla ja vapaana juoksevia koiria. Näin joutsenia, lasten leikkipaikkoja, toinen toistaan viehättävämpiä ja satumaisempia taloja. Yksi oli lähes kokonaan kasattu ikkunoista.

Se, mitä tuona sunnuntaina näin, edusti kaikkea ihannoimaani. Se edusti kaunista vapautta, rauhaa ja rakkautta. Sisäinen hippini hymyili. Kuulen usein sanat: ”Sä kun olet tuollainen hippi”. Omassa mittakaavassani esimerkiksi Intiassa tapaamani George, joka on täysin tatuoitu, kävelee paljain jaloin ja asuu metsässä omavaraisesti, on hippi. Silti, sisäinen hippini hymähti ja hyräili.

Näin ikkunalaudoilla istuvia kissoja, pihamaitaan kuopsuttavia ihmisiä, lapsia pyörien tarakoilla ja vapaana juoksevia koiria. Näin joutsenia, lasten leikkipaikkoja, toinen toistaan viehättävämpiä ja satumaisempia taloja.

Kävelin syvemmälle ja syvemmälle, pitkin keväisen Christianian hiekkakujia. Jollakin tavoin koin tulleeni kotiin. Huumeista ei ollut tietoakaan, sen sijaan linnut lauloivat ja tunnelma vehreässä ja kevääseen heräävässä vapaakaupungissa oli tyyni. Maailma tuntui nukkuvan, ehkä heräilevän edellisillan juhlien jälkeen.

Christianian vapaakaupunkiin on pitkä asukasjono

Vanha nainen kuokki maata. Kysäisin häneltä muutaman kysymyksen. Hän kertoi muuttaneensa juuri Christianiaan, kymmenen vuoden jonotuksen jälkeen. Jono Christianian värikkäisiin koteihin on pitkä ja jonotus ei ole loogista. Asukkaat valitsee asukasraati. Jotakin voi onnistaa heti, joku joutuu jonottamaan lopun ikäänsä. Jos sinusta tykätään, saatat päästä osaksi yhteisöllistä vapaakaupunkia, jossa ei makseta normaalia vuokraa tai veroja. Elämä Christianiassa on kaikin puolin vapaampaa, mutta yhteisön sääntöjä kunnioitetaan. Valtio ei määrää asukkaiden elämää ja Christianian lapset käyvät omaa kouluaan.

Maata kuokkiva nainen kertoo myös Christianian yhteisön olevan ostamassa (vai olivatkohan he jo ostaneet) maan itselleen, koska valtio haluaisi ostaa maan itselleen, rakennusmaaksi. Pitkä taistelu maasta on kääntynyt (tai kääntymässä) Christianian hyväksi. Nainen silti epäröi, koska hän ei haluaisi joutua pankkisysteemin alle. Hän ei haluaisi elää kapitalistisessa maailmassa, rahan ja vallan alla. Nainen vinkkaa Briteissä sijaitsevasta, vastaavasta paikasta. Huikkaan hänelle moikat juttutuokion päätteeksi ja jatkan päämäärätöntä samoiluani.

Iltapäivä Christianian sydämessä, sydämellisyyden keskellä

Samoilen pitkin hiekkakatuja, kävelen kauas. Olen luonnon ympäröimä, autoja ei Christianiassa ole. Lintujen viserrys siivittää samoiluani, välillä vain pysähdyn ja fiilistelen.

Pian löydän itseni istumassa laiturilta. Laiturilla aamukahviaan juovat miehet kertovat minulle tarinoita Christianiasta. He soittavat kitaraa ja jammailevat. Ihmettelen hetkeä ääneen ja kerron, kuinka hyvältä ja valokuvaukselliselta koko maaginen tilanne näyttää.

Järven rannalla menee polku. Polun varrella on viehättävä talo, talon pihassa ihmisiä. Kysyn, saako siitä kulkea. Saan myöntävän vastauksen. Kysyn myös, saanko kuvata. ”Tottakai”, kuuluu vastaus.

Pian löydän itseni istumassa laiturilta. Laiturilla aamukahviaan juovat miehet kertovat minulle tarinoita Christianiasta. He soittavat kitaraa ja jammailevat. Ihmettelen hetkeä ääneen ja kerron, kuinka hyvältä ja valokuvaukselliselta koko maaginen tilanne näyttää. ”So do you!”, kuuluu pilke silmäkulmassa sanottu vastine. Hymyilytti.

Yksi miehistä tyrkkää käteeni tarjottimen. Jonon jatkeena tepastelen sisälle heidän Christiania-kommuuniinsa. Juomme kahvit, juttelemme matkailusta. Sanon kaipaavani heidänlaisiaan ihmisiä elämääni enemmänkin. ”Sinulla on nyt meidät”. Samalla ryhdymme Facebook-kavereiksi.

Hörppäämme kahvit, valitsemme tiimihatut ja suuntaamme Christianian kerhotilalle, entiselle asetehtaalle. Olen saanut kutsun tulla kuuntelemaan heidän bänditreenejään. Tietysti menen.

Yksi uusista ystävistäni laittaa jalkaansa rullaluistimet. Hän kertoo, ettei aina ole kovinkaan käytännöllinen. Ymmärrän, en minäkään. Tunne edellä elämää eläessä ei aina ole. Hymyilen, olen kaltaisteni joukossa.

Vietän koko loppupäivän aurinkoisessa Kööpenhaminassa uusien ystävieni kanssa, legendaarisen Christianian sydämessä, aitojen christianialaisten ihmisten kanssa. Ihailen sen elämän kepeyttä, leikkisyyttä ja ihmisten suhtautumista toisiinsa. Kaikki ovat yhtä perhettä ja myös minut on hyväksytty joukkoon.

Kerron rullaluistelijalle halustani oppia soittamaan ukulelea tai djembe-rumpua. ”Minulla on ukulele”, hän sanoo. Pian marssimme takaisin heidän talolleen hakemaan soitinta. Seuraavassa hetkessä kädessäni on oikein kotelollinen ukulele. Mies sanoo, että saan sen lainaksi.

Päivä lähestyy iltaa ja on tullut aika lähteä, lento Helsinkiin lähtisi muutaman tunnin päästä. Lähden. Sisälläni tuntuu omituiselta. Tuntuu haikealta lähteä. Miksi? Miten voi tuntua niin vaikealta lähteä periaatteessa merkityksettömästä paikasta, johon on vasta tutustunut. Silti tuntuu. Jätän Christianian taakseni hymyissä suin, kummallisen haikeana.

Tässä paikassa, tänä päivänä, palaset vain loksahtelivat paikoilleen. En tiedä näiden palasten merkitystä, mutta sellainen on varmasti olemassa. Uskon myös palaavani tuonne vielä joku päivä, palauttamaan lainattua ukulelea.