Stereotypiat ja oletukset ovat läsnä aina ja kaikkialla. Kun vieras ihminen lähestyy kadulla, päässä liikkuu jo monta ajatusta. Ajatukset ovat yleensä jollakin tavoin negatiivissävytteisiä. Mitä tuo tyyppi haluaa? Pyytääkö hän rahaa vai mitä hän myy?
Olen oppinut, että esimerkiksi Aasian maissa lapset saattavat pyytää rahaa, jos heistä ottaa valokuvan. He ovat kenties saaneet tästä joskus rahaa ja ovat nyt oppineet tähän toimintamalliin. Olen myös ymmärtänyt, että joskus lapset haluavat vain nähdä itsensä hienon kameran ruudulla. Kuva kameran näytöllä saa aikaan hihityksen, jonka jälkeen juostaan kiittäen karkuun. Vaihtoehtoja on siis ainakin kaksi, eikä koskaan voi etukäteen tietää, kummasta on kyse.
Vaikka stereotypiat perustuvat usein myös omiin kokemuksiin, tilanteisiin pitäisi silti pystyä suhtautua avoimesti. Jokainen ihminen on yksilö ja jokainen kohtaaminen on tilaisuus oppia jotain uutta itsestään ja muista, tilaisuus ymmärtää tätä kaikkea taas hieman enemmän.
Kävellessäni Intian kaduilla, Kochin kaupungissa, vastaan tuli joukko pieniä poikia. Pojat virnuilivat ja naureskelivat. He selkeästi kurkkivat kameraani ja saatoin arvata, että he haluavat päästä poseeraamaan kuten Bollywood-tähdet konsanaan. Intialaiset lapset ovat harvinaisen hyviä poseerauksessa. Kysyin, saanko ottaa kuvan. Sain.
Nappasin muutaman kuvan ja näytin kuvat ruudulta pojille. He ilahtuivat ja halusivat poseerata lisää. Otin kuvia ja sain hymyn heidän kasvoilleen. Pyysin myös kuvaa heidän kanssaan, sen teimme. He eivät halunneet mitään, he eivät pyytäneet mitään. Yksi pojista mainitsi kyllä sanan ”kynä”, mutta kynääkään en voinut antaa. Annoin vain sen hetken ja se riitti. Kynäkin unohtui heti.
Pojat seurasivat meitä hetken aikaa, kunnes jatkoivat omaa matkaansa eri suuntaan. Pieni kohtaaminen, pieni hetki. Joskus nämä tavallaan mitättömät arjen hetket jäävät muistoihin pitkiksi aikaa ja antavat iloa kaikille osapuolille. Ennakkoluulottomat kohtaamiset ovat kultaa.
Vaikea kysymys aina nuo lapsikerjäläiset – vaikka siis tapaamasi pojat eivät sellaisia siis olleetkaan.
Juttusi toi mieleen tarinan, jonka kuulun Angkor Watilla – ei huono sekään!
http://meriharakka.net/2014/11/16/you-buy-postcard-sir/