Kiireettömyyden kauneus

Meri on tyyni ja aurinko paistaa soutaessani lempisaarelleni. Samalle saarelle, jonka uumenissa vietin aikaa vain paria päivää aiemmin ja jonka syleilyssä, riippumatollani makoillen, taisin pari kyyneltäkin maailmantuskissani tirauttaa.

Joutsenpariskunta lipuu edessäni ja etäällä näen kolme muuta valkoisten höyhenten peittoamaa, ylvästä kaunokaista. Hidastan ja katselen. Annan lintujen tulla lähelle, pysytellen itse lähes liikkumatta, etten pelästyttäisi lintuja. Minnekään ei ole kiire ja elämä ympärilläni on samaan aikaan sekä pysähtynyt että isommassa mittakaavassa suuremmassa myllerryksessä kuin kenties koskaan aiemmin.

Nousen soutuveneestä ja kävelen haurasta laituria pitkin. Huomaan kaisloihin tarttuneet jääkalikat, pienen pienet luonnon taideteokset. Pysähdyn ja ihmettelen. Miten luonto voikaan luoda jotain niin kaunista ja miksi ihmeessä emme vaali sen kaunetta enempää? Miksi emme näe sitä.

En kiirehdi, aikaa ei ole. Siksi näen, siksi kuulen, siksi koen, siksi aistin.

Jatkan matkaani ja huomaan vihertävät rinteet, maasta talven jäljiltä nousevat nuput. Pysähdyn, nyt on aikaa ihmetellä niitä ja siinä ihmetellessä huomata kevätlintujen ahkera viserrys, niiden hurmosmainen kuoro. Pysähdyn ja kuuntelen, katselen. Onnentunne on läsnä.

Tallustan eteenpäin. Kiire on poissa. Se on läsnä korkeintaan sisäisenä levottomuutena ihmisessä, joka ei ole tottunut olemaan paikoillaan tai jolle aikatauluttomuus ei ole kovinkaan tuttua. Jotainhan pitäisi saada aikaiseksi ja ainahan kuuluisi olla menossa jonnekin, suuntakin pitäisi tietää. Aina on jano johonkin, jonnekin. Eteenpäin meneminen luo hyvää oloa ja jotainhan kuuluisi tapahtua joka hetki. Kaikki ne mahdolliset tilanteet ja asiat, mitkä saattavat tapahtua juuri nyt. Kaikki ne viestit, joita on saattanut johonkin luukkuun tai applikaatioon tupsahtaa. Fear of missing out ja ajanhukkaamisen pelko, tapahtumien ja tunteiden kyltymätön jano.

Soutuveneellä Helsingissä.

Jatkan tallustelua ja aivan, kuten joka kerta luonnossa, tajuan olevani olennaisen äärellä.

Lintu lentää eteeni, jää nokkimaan maata. Istun alas seuraamaan mustan lentäjän elämää, minulla on aikaa. Huomaan hiljaisuuden. Poissa on Itäväylän jatkuva kohina, melusaaste. Poissa on ihmisen aiheuttamat äänet, jotka eivät kuulu luontoon, eivät oikeastaan nykyisissä määrin minnekään. Poissa ovat moottorit. Hymyilen, sillä näinhän sen kuuluisikin olla. Lintujen äänien kuuluisikin olla äänimaisema luonnossa, metsässä ei kuuluisi kuunnella tien kohinaa takapiruna.

Samoilen syvemmälle metsään, tunnustelen erilaisia sammaleita ja jäkäliä. Ympärillä on vain hiljaisuus ja välillä voimistuva lintujen konsertti. Mieli lepää, on kotonaan. Minnekään ei ole kiire, vaikka aika ajoin kiireeseen tottunut mieli meinaakin poukkoilla, saada joitain aikaan tai etsiä ainakin uusia ideoita. Inspiraatio, aina voi inspiroitua ja saada intoa ja visio johonkin uuteen. Vai voisiko sittenkin vain olla ja antaa ideoiden tulla ja mennä, lopettaa niiden prosessointi edes metsässä? Ehkä jatkuva visiointikin vie pois nykyhetkestä. Luovan mielen haaste, oletan.

Viipyilen ja samoilen. Mieli rauhoittuu ja jopa ideat alkavat lennellä jossakin etäämmällä. Annan niiden olla siellä, sillä nyt en halua tarttua niihin. Nyt on aika asettua olennaisen äärelle. Siihen tilaan asettuessani huomaan ajattelevani, kuinka oikealta kaikki taas tuntuukin. Aika, jossa ei ole aikataulua ja kutistettu todellisuus. Maailma, jossa ei ole miljoonia vaihtoehtoja, joiden välillä poukkoilla omien mielihalujen viidakossa. Yltäkylläisyyden kirous, joka tekee levottomaksi. Yksinkertaisempi ja pienempi maailma onkin parempi maailma, riittävä maailma.

Kuinka yksinkertaisen kaunista ja pysähtynyttä kaikki voikaan olla. Kunpa sama pysähtyneisyys olisi elämässä läsnä muulloinkin kuin maailman taistellessa pandemiaa vastaan aikana, kun toiset painavat ympäripyöreää päivää pelastaessaan ihmishenkiä ja toiset joutuvat työttömyyden tai muun edessä hidastamaan. On olemassa riski ja mahdollisuus, että hidastajat ymmärtävät kanssani tämän saman totuuden, kiireettömyyden ja aikaansaamattomuuden läsnäolevan kauneuden. Kunpa tämän kaiken yksinkertaisuuden ja hidastumisen kauneuden voisi myös muistaa kaiken tämän jälkeenkin. Kunpa vain ihminen, homo sapiens, toimisikin niin.

Vähemmän on todellakin enemmän ja tehokkuudesta luopumisessa ja sitä kautta läsnäolossa taitaa piileä yksi onnellisuuden avaimista.

Note to self, muista tämä.

 

 

 

 

 

1 ajatus aiheesta “Kiireettömyyden kauneus”

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to Top