Kun matkustan, olen kotona. Tien päällä maisemien vaihtuessa ja ennalta suunnittelemattomassa elämässä olen kotona.
Etenkin yksin reissatessa olen kotona myös omassa itsessä, yhteydessä omaan itseeni. Kuuntelen itseäni ja seuraan omia tarpeitani ja samalla intuitiotani. Mieli on rento ja luotto elämään kova. En pelkää ja uskallan seurata sitä kuuluisaa sydämen ääntä. Juuri oikeat asiat tapahtuvat ja juuri oikeat ihmiset tulevat elämääni. Olen oikeanlaisessa elämän flow-tilassa.
Matkalla olen paras versio itsestäni. Ikävä kyllä, tuo versio jää usein Suomeen paluun jälkeen viimeistään viikon sisällä jonnekin taka-alalle. Jokin omassa arjessa ja pysähtyneemmässä elämässä saa tuon parhaimman version minusta vaipumaan unille, kuihtumaan. Enää ei tapahdu, enää ei ole jännitystä. Enää ei ole sitä kaikkea uutta ja vaihtelua, joka yltäkylläisyydellään saa minut kummallisesti rauhoittumaan.
Ehkä arjessa kehoni dopamiinitasot laskevat. Ehkä tuo jännityksellä ruokittu, ihmistä eteenpäin puskeva hormoni, katoaa tai ainakin vähenee elimistöstäni. Tilalle tulee ärsytysherkkyys – kuin vieroitusoireet. Uutuudenviehätyksellä ja jatkuvalla jännityksentunteella ruokitut aivoni eivät saa enää hormoniannostaan niinkin yksinkertaisesti saatavilla olevasta asiasta kuin ympäristöstä. Samaan aikaan ymmärrän olevani matkoilla dopamiinien kuohuttavassa tilassa, siten kenties väärälläkin tavalla koukuttavassa tilassa. Mutta silti, tuo tila on minulle ominaisin. Miksei sitä kohti saisi mennä, jos se tuntuu kotoisalta? Ja toisaalta, miksen ole vain mennyt, kun olen voinut? Oliko välissä pelko? Vai tieto siitä, että kaikkeen turtuu ja tottuu?
Enää ei tapahdu, enää ei ole jännitystä. Enää ei ole sitä kaikkea uutta ja vaihtelua, joka yltäkylläisyydellään saa minut kummallisesti rauhoittumaan.
Kaikki täällä Suomessa on niin tuttua, samaan aikaan turvallista ja helppoa. Entäs, jos liiankin tuttu ympäristö lamaannuttaa? Olen jo vuosia ollut lähdössä pois. Olen aina ollut menossa jonnekin, etsimään jotakin. Kenties etsimään ja hakemaan tuota tunnetta, jossa viihdyn. Hormoninhuuruista dopamiinilla pumpattua tunnetta sekä olotilaa, joka puskee positiivisesti eteenpäin ja saa minut ylittämään itseni kerta toisensa jälkeen. Koen eläväni!
Tai ehkei kyse ole vääränlaisesta hormonihuurusta. Ehkä nimenomaan kyse on kotonaolosta ja sen myöntämisestä, että tällainen minä olen. Siitä, että matkoilla ja uuden ympäröimänä en tarvitse sen suurempaa jännitystä elämääni ja olen helpommin kuin kotona, kotona siinä omassa itsessä. Lakkaan olemasta levoton, kun ympäristö antaa virikkeitä. Alan tarvita vähemmän ja olen vähempään tyytyväinen. Tunnen ja aistin paljon, silti olen levollinen – kunnes pitää taas mennä ja vaihtaa paikkaa. Kyse kun on enemmänkin matkalla olosta kuin kohteesta.
Suomessa, tai oikeastaan missä tahansa eläessäni arkea, alkaa jännityksenkaipuu häiritä elämääni. Alan tulla levottomaksi ja jollain tapaa tyytymättömäksi. Kaukokaipuu iskee, sielu on levoton. Koen jämähtäneeni, vaikka samaan aikaan tiedostan jo nyt tietynlaisen juurtumisen tekevän hyvää. Silti, voiko juurtua ilman, että pysähtyy fyysisesti? Vai pitääkö nimenomaan haluta pysähtyä, jotta voisi olla levollinen ja juurtunut?
Enkö voisi vain viimein myöntää itselleni, että vaikka kuinka yritän mukautua helpompaan muottiin, olen nomadi? Olen kiertolaissielu, joka ei helpolla tule viihtymään pysähtyneenä tai lukittuna yhtään missään. Tai kenties tulee, mutta tietty (keskimääräistä suurempi) määrä jännitystä pitää elämässä olla. Jos tunne ei tule ympäristönvaihtelusta, sen pitää tulla muilla tavoin.
Katselen ulos isoista ikkunoista ja mietin, tukahdutanko luonnostaan levotonta sieluani (tai jännityksentunteeseen koukutettua ja helposti alistuvaa pääkoppaani) tarpeella pysähtyä. Sillä, että minulle kerrotaan jatkuvasti, kuinka elämä ei voi olla jatkuvaa jännitysnäytelmää ja uusia asioita.
Se levottomuus on myös positiivinen tila. Se vie eteenpäin.
Samalla muistan erään viisaan ihmisen, erään sielunkumppanini sanat: ”Se levottomuus on myös positiivinen tila. Se vie eteenpäin.” Niin, ehkei levottomuutta tarvitse tukahduttaa ja kuten itse juuri ajattelin, tiedän levottomuuden pysyvän parhaiten ja oikealla tavalla hallinnassa, jos ympäristö tarjoaa tarpeeksi paljon vaihtelua ja jos antaa itsensä heittäytyä vaihteluun yrittämättä pysäyttää itseään vääränlaisella tavalla juurtua (fyysinen pysähtyminen).
Tällaisia pohdin sunnuntaisen aamukahvini äärellä, eteeriseltä öljyltä tuoksuvassa kodissani. Pohdinnan lopputulos: olen kiertolaissielu. Joko olen tai olen opettanut itseni siihen. Uskon, että vastaus on sekä että. Kysymys kuuluukin: kummin haluan ajatella ja kumpaa ajatusta seurata? Ja ehkei sitäkään tarvitse päättää lopullisesti vaan antaa virran viedä ja muokata ajatuksia: sitä on kai kiertolaissieluisen ja vapaudenkaipuisen seikkailijan tai seikkailijattaren tapa elää ja ajatella.
Onko täällä sielunkumppaneita? Onko täällä vaihtelunhaluisia kiertolaissieluja, jotka pohtivat juurtumisen ja jatkuvan liikkeen tasapainoa? Ajatuksia aiheesta? Ajatuksenvirtaa aiheesta?
♦ Lukuvinkki: Onko sinullakin matkustusgeeni DRD4-7R? ♦
Nämä ajatukset ja tuntemukset kolahtivat ihan täysiä. Soimaan itseäni usein siitä, että tasaisessa arjessa koen jonkunlaista sisäistä levottomuutta enkä osaa olla täysin tyytyväinen vain arkielämään Suomessa. Kaipaan vaihtelua, virikkeitä, vapautta ja uusia kokemuksia elämääni. Ehkä se on kuitenkin ihan ok olla tällainen, vaikka ympärillä muiden ihanne olisikin se tasainen, turvallinen arki.
Kiitos, tämä kuvasi juuri mitä ajattelen – ja mitä moni ei ymmärrä vaan sanoo, että pitäisi olla tyytyväinen siihen mitä on, arkeen. Olenkin siihen tyytyväinen, mutta silti haluan aina myös lähteä ja olla vapaampi.