Tietävätkö rakkaimpasi, mitä heistä ajattelet? Tietävätkö lähellä ja kaukana olevat tärkeät ihmiset, että ajattelet heitä viikoittain, kuukausittain tai jopa jatkuvasti? Jos he tietävät, tietävätkö he mitä ajattelet? Jos eivät, kerro se heille, kerro se hänelle. Tee se nyt.
Katsoin juuri somessa levinneen, Reissumies-brändin (se leipä, jonka mainonta ja makukin uppoavat tähän reissunaiseen varsin hyvin) videon aiheesta hyvä mies. Se kosketti, se kosketti etenkin tässä hetkessä varsin paljon.
Isäni äkillinen poismeno sai miettimään elämäni tärkeitä ihmisiä entistä enemmän. Tietävätkö he, että välitän? Tietävätkö he, että rakastan? Entäs, jos en koskaan ehdi sitä sanoilla kertoa, tuntevatko he sen silti?
Suomessa kulttuuriin eivät perinteisesti kuulu päivittäiset rakkaudentunnustukset saati muutkaan vahvat tunteidenilmaisut. Yhdysvalloissa opiskellessani kuulin taas lähes päivittäin isäntäperheeltäni, kuinka rakas olen. Perheen äiti tuli joka ilta peittelemään minut sänkyyni ja lausui sanat ”Love you”. Englanniksi kaikki on luontevampaa.
Suomalainen mies ei parisuhteessakaan perinteisesti turhia lepertele. Olen tapaillut eteläeurooppalaisia miehiä, seurustellutkin pidempään yhden kanssa. Etelän miehistä jotkut ovat kertoneet rakastavansa tulisesti romanttisessa mielessä jo ensimmäisenä päivänä. Siihen en usko, mutta tunteisiin heittäytymistä arvostan ja tunteista puhumista arvostan. Parempi tuntea ja antaa mennä kuin himmailla ja salata tunteitaan, olla järkisyistä tuntematta, pelon takia tuntematta. On rikastuttavaa antaa itsensä tuntea – oli kyse sitten ilosta, surusta, rakkaudesta tai jopa hetkittäisestä vihasta. Toisaalta, kun suomalainen mies lepertelee, hän lepertelee suoraan sydämestään ja aidosti.
Negatiivisetkin asiat on hyvä käydä läpi. Taistella vaikka huutaen kuin Etelä-Amerikassa konsanaan. On hyvä itkeä, kun itkettää. Senkin taidon olen oppinut viime vuosina liiankin hyvin. Olen nykyään oikea herkkis ja itkupilli, sitäkin ainakin hetkittäin. Itkemisessä ei ole mitään hävettävää, antakaa itkun tulla.
Valutin aamulla muutaman kyyneleen katsoessani mainitsemaani Reissumiehen #hyvämies-videota. Jos itse olisin videolla, puhuisin ehdottomasti omasta isästäni. Isästä, jolle onneksi kerroin monin tavoin. Uskon ja toivon, että myös tavalla, jolla hän ymmärsi.
Onneksi olimme sisareni kanssa juuri viime isänpäivänä laittaneet lehteen ilmoituksen isälle. Sen ilmoituksen, jossa koko kansa luki rakkaudestamme isää kohtaan. Hänen on täytynyt tietää, ymmärtää. Onneksi olimme ehtineet sanoa moneen kertaan, kuin lähdön aavistaen, isän olevan kovin tärkeä. Onneksi olimme ehtineet pitää huolta ja olla huolissamme, osoittaa välittävämme. Se on onni, sillä nyt olisi jo liian myöhäistä. Nyt on jo liian myöhäistä, vaikka vielä arkullakin koin tarvetta kiittää kaikesta ja sanoa sanat ’rakas isä’.
Muista sinäkin, kerro se hänelle. Kerro jokaiselle tärkeälle ihmiselle, että he ovat tärkeitä. Kerro se heille heti, sillä huomenna tai seuraavan lomamatkan jälkeen voi oikeasti olla jo liian myöhäistä. Itse en enää päässyt sanomaan tärkeitä asioita isälleni pari viikkoa sitten päättyneen reissuni jälkeen, enää en voi edes soittaa ja kysellä kuulumisia. Onneksi olin jo kertonut.
Kerro sinäkin se hänelle, sanoin tai teoin.