Olin vain unelmissani kuvitellut ratsastavani kamelin selässä hiekkadyynien välissä kohti auringonlaskua. Välillä unelmilla on taipumus toteutua ja niin toteutui tämäkin unelmani, kameliratsastus Saharan autiomaassa.
Ratsastin kamelin selässä ensimmäisen kerran Minnesotassa vuonna 1999. Muistan mökkyisen kyydin pienessä aitauksessa, menimme ympyrää. Toinen kerta oli hieman erilainen. Aitausta ei ollut, ympärilläni oli vain silmin kantamattomiin jatkuva hiekkameri, auringon laskiessa punaisen ja oranssin eri sävyihin värjäytynyt Saharan autiomaa.
Olin unelmoinut tuosta hetkestä. Se oli toukokuinen sunnuntai. Berberi-oppaamme oli laittanut kamelit lähtövalmiuteen ja minä sekä kaksi norjalaista matkabloggaajaa vain hyppäsimme ratsaille. Lonks, lonks. Kameli nousi ensin polvilleen, sitten takajalkojen kautta etujaloille ja pian olin korkealla, lähtövalmiina.
Kameliratsastus Saharassa on ikimuistoinen elämys
Ratsastimme dyynien keskellä, Saharan hiljaisuudessa. Ei autojen ääniä, ei taustamelua, ei puheensorinaa. Ainoa ääni oli kameleiden tasainen askellus pehmeään, iltaa kohden viilenneeseen hiekkaan. Tasaisen mökkyistä menoa, puolelta toiselle liikahdellen. Olo kamelin selässä, kohti dyynien taakse laskevaa aurinkoa ratsastaessa oli epätodellinen.
Tuntui, kuin olisin ollut unessa.
Oikeasti, piti melkein nipistää itseäni, että ymmärsin oikeasti olevani siinä. Mieti nyt; Saharan autiomaa, hiljaisuus, hiekkadyynit, auringolasku ja kamelit. Tuntui, kuin olisin vaipunut johonkin meditatiiviseen tilaan. Katselin vain ympärilleni ja ihmettelin elämää. Kä-sit-tä-mä-tön-tä! Välillä räpsin kuvia, tietysti. Silti, yritin myös vain ikuistaa tuon hetken muistoihini ja oikeasti elää sen hetken, sen maagisen hetken.
Ratsastimme hissukseen dyynien keskelle. Hyppäsimme pois ratsailta ja jätimme uljaat ratsumme odottelemaan, kun kipusimme korkean dyynin harjalle katsomaan autiomaan taakse laskevaa valopalloa. Maisema värjäytyi kaikkii punaisen ja keltaisen sävyihin ja puki ylleen kaikki niiden sekoitesävytkin vaaleanpunaisesta persikkaan.
Parhaimmillaan vain hiljaisuutta, kamelin selässä Saharassa
Auringon laskettua mailleen, suuntasimme takaisin leiriämme kohti. Paluumatkan taianomaisuutta häiritsi jostakin toisesta leiristä oppaallemme höpöttelemään tullut mamma, joka puhui taukoamatta. Tässä siis oleellinen vinkki autiomaahan suuntaaville: varmista, että et päädy lähellekään esimerkiksi isoa turistijoukkoa, jos kaipaat autiomaan hiljaisuutta ja mystiikkaa. Aika suuri osa koko jutusta katoaa, jos joku hölöttää vieressä suu vaahdoten.
Tästä höpöttelevästä naisesta huolimatta koko ilta oli mystinen ja upea. Sellaiseen meditatiiviseen tilaan ei ihan helpolla vaivu tavallisena sunnuntaina Helsingissä. Suosittelen tätä kokemusta erittäin lämpimästi kaikille! Ensi kerralla ottaisin dyynin harjalle mukaan ehkä pienen pullon jotakin juhlajuomaa, jolla sitten kilistellä tuolle ikimuistoiselle kokemukselle.
Koko kokemus oli kuin unta. Siellä minä oikeasti ratsastin kamelin selässä, Saharassa.
LUKUVINKKI: Millaista oli viettää yö Saharan tähtitaivaan alla? Lue täältä!
