Olen säästellyt muutamia ikimuistoisia kokemuksia oikeille hetkille. Hetkille, jolloin voin virittäytyä tarinan vaatimaan tunnelmaan täydellisesti ja nauttia kokemuksen jakamisesta teidän kanssanne kiireettömästi.
Tarinat Saharasta ovat odottaneet kiltisti kylmää ja synkkää marraskuista iltaa, jolloin voisin laittaa kynttilät palamaan Saharan hiekan keskelle. Se ilta on nyt saapunut. Nyt on aika hypätä takaisin Marokkoon ja palata paikkaan, jonka olin kuvitellut vain villeimmissä unelmissani.
Ennen varsinaisten juttujen alkua haluan kertoa teille salaisuuden. Kerroin vuoden aluessa askarrelleeni itselleni aarrekartan (tiedän olevani hieman hömppä näissä jutuissani, mutta tykkään olla). Sellaisen leikkaa ja liikaa- periaatteella toimivan julisteen, johon kasailin lähitulevaisuuden unelmiani kuvina ja sanoina. Paljoakaan en aio tästä ihmeellisestä aarrekartasta paljastaa, mutta yhden asian aion: kartassani oli kameli ja kamelia taluttava mies autiomaassa.
Olin oikestaaan jo unohtanut, mitä kaikkea aarrekarttani piti sisällään.Keskellä Saharan autiomaata, kamelin selässä istuessani, mieleeni palasi tämä samainen kartta. Mieleeni tuli ajatus:
Ei oo, totta! Laitoinko mä sen kuvan autiomaasta ja kamelista mun aarrekarttaan?
Reissusta kotiin palattuani, Saharan autiomaassa kamelilla ratsastettuani, tarkistin asian heti. Kyllä vain, kuva oli siellä.
Hulluinta tässä kaikessa on se, että koko reissu Marokkoon tuli aivan puskista. En vielä Marokkoon lähtiessäni tiennyt olevani matkalla Saharaan, meidänhän piti mennä blogireissulle tutustumaan Marokossa järjestettäviin festareihin. Sitä paitsi, koko reissu melkein peruuntui pari päivää ennen matkalle lähtöä.
Kliseistä ehkä, mutta unelmat voivat toteutua. Suuret ja pienet unelmat.
Sattumaa tai ei, toteutin erään pitkäaikaisen unelmani toukokuisella Marokon reissullamme ja siitä luvassa juttuja pian. Tunnelma kotonani on nyt oikea niihin hetkiin palaamiseen, ihaniin hetkiin mystisessä autiomaassa.
EDIT: Tässä juttu kameliretkestä autiomaassa.