Olen tottunut omaan tilaan ja itsenäisyyteen. Nautin seurasta, mutta tarvitsen myös omaa rauhaa, aikaa omien ajatusten kuulemiselle. Kampaajan työssäni olen koko ajan sosiaalinen ja palvelen asiakkaita, kotona kaipaan sille vastapainoa. Ennen koti oli hiljainen paikka, jossa vain kissa odotti minua kuin kuuta nousevaa. Nyt, viimeisen kahden kuukauden aikana, kotona minua on odottanut toisenlainen karvanaama, espanjalaiseni.
Espanjalaiseni on kurvaillut Oskarillamme jo Puolaan asti. Hän on ollut reissun päällä nyt jo muutaman päivän. Hän on huristellut pitkin Via Balticaa ja pysähdellyt jokaisessa matkan varrelle sattuneessa Baltian maassa.
Minä sen sijaan olen saanut valloittaa yhteisen sänkymme ja jakaa sen korkeintaan Lily-kissan kanssa. Olen saanut muutaman päivän ajan viettää aivan omaa aikaa, mitä nyt töiltäni olen kerennyt. Olen siivoillut, nautiskellut, hoitanut itseäni ja ottanut omaa aikaa. Se tuntuu mukavalta ja tarpeelliseltakin.
Ensimmäiset neljä päivää hurahtivat nopeasti, vaikka kieltämättä tuntuikin hieman oudolta saapua hiljaiseen kotiin. Neljä päivää taisi olla ikävöinnin raja, sillä viidentenä se tunne alkoi hiipiä ajatuksiini. Luultavasti myös sunnuntailla oli tekemistä asian kanssa, sunnuntai kun yleensä on aina se niin sanottu yhteinen päivä ja sellainen rauhoittumisen päivä. Nyt rauhoituinkin yksin.
Ikävä on hyvä tunne. Tarvitsen ikävää. Ikävästä puhuessani puhun positiivisesta ikävän tunteesta, jolloin ikävän tietää loppuvan jossakin kohtaa, tiettynä päivänä. Toisenlaista on ikävä jotakin kohtaan, mille ei näy loppua. Sellainen ikävä on kiduttavaa.
Ikävä saa muistamaan, ettei toinen ole itsestäänselvyys. Ikävän tunne myös muistuttaa, kuinka paljon toinen oikeasti merkitsee. Arjessa toisen naama rupeaa usein liiankin helposti kiukuttamaan, etenkin tällaista omaa tilaansa arvostavaa tapausta. Jos toinen on koko ajan saatavilla, häneen tottuu liikaakin. Tottuminen ei ole hyvä asia, vaikka mitään eikä ketään pitäisi koskaan pitää itsestäänselvyytenä.
Tässä suhteessa olemme ikävöineet 1,5 vuoden aikana jo moneen otteeseen. Espanjalaiseni on ollut jo kahteen kertaan lähes kuukauden kotikonnuillaan, minä monilla lyhyillä matkoilla sekä kolme viikkoa Malesiassa.
Me kaksi kai oikeastaan tarvitsemme ikävää suhteessamme. Suomalais-espanjalainen temperamenttikombinaatio tarvitsee aina välillä tilaa hengitellä ja ikävöidä. Pienen ikävöinnin jälkeen voimme taas hetken aikaa elellä tasaisemmin, kunnes pieni ikävöinti tulee taas tarpeeseen.
Meidän ikävämme kestää tällä erää vielä kaksi viikkoa. Tälle ikävän tunteelle on olemassa päättymispäivämäärä ja tuo päivämäärä on 20.9.2016. Tuolloin saavun espanjalaiseni luoksen jonnekin Ranskan rannikolle, josta yhteinen seikkailumme alkaa. Siihen asti aion ottaa ilon irti positiivisesta ikävästä ja samalla omasta ajasta ja vaihtelusta, samaan aikaa päiviä laskien.
