Kävelen pitkin hyistä tuulitunnelia. Silmät vuotavat, nenä vuotaa ja sormia paleltaa. Tuntuu melkein, että joku ruumiini ulokkeista saattaisi tipahtaa maahan hetkellä millä hyvänsä, enkä silti tuntisi mitään. Olen tunnoton. Pakkanen on sietokyvylleni jo liiankin pureva. Tammikuusta Helsingissä tuli kuin tulikin sellainen laulujen pakkaskuu.
En myöskään osaa pukeutua talveen oikein, en edelleenkään. En sentään kävele kaupungilla nilkat paljaana, kuten suuri osa teineistä. Olen jo mukavuudenhaluisempi, mutten silti osaa tätä hommaa. En koe kuuluvani tällaiseen pakkasen paukkeeseen. Kuinka kukaan voisikaan kuulua?
Paukkupakkasesta huolimatta yritän virittää mieleni positiiviseen vireeseen. Nyt talvi tuntuu talvelta, eikä loppumattomalta marraskuulta. Maisema on saanut valkoisen asun ja kaupunki näyttää puhtaalta ja kauniilta.
Pimeys ei ole enää yhtä pimeää. Valo heijastuu pakkasen kovettamasta hangesta, niin tekevät myös kaupungin valot. Menemme kohti valoa, olemme jo voiton puolella. Kevään kirkkaus on jo matkalla tänne, kesän lämpö on jo tulossa.
Ennen bikinikelejä yritän ottaa ilon irti tästä, vaikka joku ruumiinosa irtoaisikin. Suomi on nyt eksoottisimmassa asussaan, Helsinki näyttää kauniilta. Ehkä vielä tänä talvena opin pukeutumaan oikein. Sitä ennen nautin tänään mieluummin olosta sisällä lämpimässä, takkatulen meditatiivista liekkiä tuijotellen ja maiseman kauneutta ikkunan läpi katsellen.
