Istun luonnontilaisen vesiputoksen juurella Kaakkois-Aasiassa, luonnon uima-altaani reunalla. Aurinko lämmittää kasvojani, joita koristaa pieni hymy. Koen syvää onnellisuutta käsillä olevasta hetkestä, siitä kaikesta kauneudesta: viidakosta ympärilläni, ilmassa lentelevistä perhosista, auringon paisteesta ja löytämästäni vesiputouksesta.
Onni on kuin perhonen. Juuri kun olemme aikeissa tavoittaa sen, se livahtaa pois. Mutta jos istumme hiljaa paikoillamme, se saattaa laskeutua päällemme. – Nathaniel Hawthorne
Tämä hetki on täydellinen, en muuttaisi mitään. Jännin juttu elämässä on, että täydellisellä hetkellä elämä saattaa välillä heittää kirsikan kakun päällä. Se vaatii hetken kauneuden ymmärtämisen ja siitä kiitollisuuden tuntemisen. Sillloin yleensä tapahtuu suurimmat, pienetkin ihmeet.
Istuessani hymysuin vesiputouksen laidalla, reidelleni laskeutuu perhonen. Hetken kuluttua perhosia on reidelläni jo kolme. Oliko kyse sitten kukkaketoa muistuttavista, värikkäistä housuistani, vai ympärilleni välittyvästä onnellisuudesta? Sitä en tiedä. Tiedän vain, että onnellisuus tulee usein onnellisuuden luokse. Sen olen oppinut. Tai ehkä kyse on onnellisen mielen avoimuudesta. Onnellisena katsoo maailmaa avoimin ja kiitollisin silmin, surullisena tai kiukkuisena pieni kaunis hetki ei tunnu miltään.
Matkoillani useat ikimuistoisimmista asioista ovat juurikin näitä pienen pieniä hetkiä. Ikimuistoiseen elämykseen ei tarvita suurella rahalla järjestettyä tapahtumaa – ikimuistoisia hetkiä vain tapahtuu, kun antaa niiden tapahtua ja kun näkee niiden olemassaolon.
