Kerrostalon ylimmän kerroksen ovi aukeaa. Oven toisella puolella seisoo lyhyt ja nuorekkaasti pukeutunut nainen. Vaikka en olekaan espanjalaisen poikaystäväni kanssa naimisissa, kutsun tuota lyhyttä naista anopiksi. Siinä hän nyt sitten on. Hän hymyilee ja antaa minulle kaksi poskipusua. Hän puhuu paljon, tietysti vain espanjaa. Ruostunut espanjan kielen taitoni on nyt kaivettava pois jostain kaukaisesta aivolohkosta, tulen tarvitsemaan sitä seuraavina päivinä.
Siististi pukeutunut, vanha ja harmaantunut herra kävelee meitä vastaan. Hän on espanjalaiseni isä. Mies, josta olen kuullut paljon. Hän puhuu jopa hieman englantia, mikä on 83-vuotiaalta todella hyvin. Hän on myös nähnyt maailmaa enemmän kuin moni meistä. Tuo herrasmies on entinen merimies, merten mies. Hän on seilannut työnsä puolesta ympäri maailmaa. Voi että, kun voisin kuulla enemmänkin hänen tarinoitaan.
Siinä he olivat ja selvisin kohtaamisista aivan hyvin. Tapasin siis juuri päättyneellä Espanjan reissullani ensimmäisen kerran elämässäni reilun vuoden päivät pyörineen poikaystäväni vanhemmat. En osaa jännittää tuollaisia tapahtumia, yleensä ihmiset ovat mukavia. Jos he eivät olisi sitä, en tulisi muutenkaan näkemään heitä usein. Onneksi he ovat, saatan jopa kaivata heidän seuraansa. He ovat nyt osa perhettäni ja anoppini toivotti minut tervetulleeksi luokseen, pysyi hänen poikansa kuvioissani tai ei. Lomamme aikana yövyimme hänen nurkissaan, hän hääräsi innokkaasti ja hyysäsi eteläisen Euroopan asukkien tavoin välillä vähän liikaakin.
Miltä tuntuu olla osa espanjalaista yhteisöä, espanjalaista perhettä? Se tuntuu ja tuntui todella luonnolliselta. Jopa kielen puolesta pärjäsin yllättävän hyvin, ehkä siitä netin kielikurssista oli hyötyä. Kyllä se espanja siellä jossakin aivoissani lymyilee. Entäs miltä tuntuu nähdä hänelle itselleen vieraassa kulttuurissa elävä poikaystävä omassa maassaan, omalla maaperällä? Voin kertoa, että minulle aukesi tuosta ihmisestä uusi ulottuvuus. Näin hänestä puolen, joka välillä piilottelee Suomi-persoonan alla. Nyt hän pääsi olemaan juuri sitä, mitä on. Hän puhui omaa kieltään, vietti aikaa omien ystäviensä kanssa ja teki lähes päivittäin sitä, mikä saa hänen silmänsä loistamaan eli surffasi. Taidan tykätä tuosta versiosta Suomi-versiotakin enemmän.
Tuon reissun aikana ymmärsin, että koti on aina koti, vaikka maa muuttuisi. Koti on usein siellä, minne on syntynyt. Vaikka espanjalaiseni yrittää elää Suomessa, osa hänestä on aina hänen synnyinmaassaan. Vaikkei hän palaisikaan kotiinsa Galiciaan, hän kuuluu villinä pauhaavan meren äärelle, surffirannoille ja luonnon lähelle. Tiedän, että joku päivä hän jättää Suomen ja suuntaa tuollaiseen paikkaan. Silloin joudun itse miettimään, jätänkö minäkin. Onneksi se päivä ei ole vielä tänään ja onneksi tännekin pääsee aina takaisin. Elämä vie, annetaan sen viedä.
Oi miten ihana juttu! Kohtaamiset ulkomailla on parhaita 🙂 Varsinkin kun tietää ennen tapaamistakin, että niistä ihmisistä tulee tärkeitä omaan elämään.
Sanos muuta ja kiitos, Maarit! 🙂