Olen Intiassa, bussin kyydissä. Autojen pakokaasu leijuu ilmassa ja jokaisesta ilmansuunnasta kaikuu kovaääninen tööttäily. Puna-keltainen bussi liikkuu tökkien muiden samanlaisten välistä, tiputtaen bussiasemalla osan matkaajista pois ja mahdollistaen uusien matkaajien sisäänpääsyn.
Hindi-musiikki kaikuu auton kaiuttimista ja sinisellä kuvioidut penkit hytkyvät liikenteessä. Ikkunoista näkyy kaikkea maan ja taivaan välillä, joka suunnassa tapahtuu erilaisuuteen tottumattomille länsimaalaisille silmille jotakin uutta. Itse en enää hätkähdä, kertani Intiassa ei ole ensimmäinen, eikä meno ole kovin paljon kummallisempaa kuin naapurimaassa eli Sri Lankalla.
Bussi tööttäilee koko ajan. Se on maan tapa, mutta myös kujettajariippuvainen asia. Joka puolella liikkuu kolmipyöräisiä riksoja, täkäläisiä takseja. Yksi on lastattu varmasti tuhansilla banaaneilla, mikä ei tosin ole mitään verrattuna eilisen kuorma-auton lastiin, jolloin liikennevaloissa törrötti valtava elefantti.
Nyt ohitamme joukon koululaisia. Valkoisiin koulupukuihin puettujen tyttöjen paksut palmikot ovat skandinaavisille harvahapsille kadehdittavan paksut. Parhaillaan edessäni istuva intialainen liikemies ottaa selfien suunnistaen kameransa selkeästi takapenkille, jonka on tällä kertaa vallannut länsimaalaisten reppureissaajien joukko, minä mukaan lukien. Välillä busseissa saa matkustaa ainoana niin sanotusti kaltaisenaan, nyt monella on sama suunta.
Joka puolella liikkuu kolmipyöräisiä riksoja, täkäläisiä takseja. Yksi on lastattu varmasti tuhansilla banaaneilla, mikä ei tosin ole mitään verrattuna eilisen kuorma-auton lastiin, jolloin liikennevaloissa törrötti valtava elefantt
Joka puolella on mainoksia ja kauppoja. Tämän maan kaupungit ja kylät ovat täynnä kaupallisuutta. Kauppoja on kaikkiin tarpeisiin ja turhuuksiin. Yksi myy hedelmiä, jotka on kasattu kasoihin värien mukaan. Toisessa on vaatteita, kolmas on autokorjaamo ja neljännessä ompelija ompelee paitaa. Kaiken keskellä on puita ja tietysti roskia.
Bussikuski kaahaa, hän melkein kolaroi riksan kanssa. Liikenne täällä on mitä on ja kapealla autotiellä mahtuu tietysti ohittamaan vaikka tiukassa kurvissa. Tööttäilemällä raivataan tietä ja matka jatkuu, vasemmanpuoleisessa liikenteessä tietysti.
Naiset istuvat sareissaan (ne kauniit, värikkäät ja yhdestä kankaanpalasta kietaistut asut) mopojen kyydissä sivuttain, miehet ovat usein ohjaksissa. Välillä näky on kuin suoraan imelästä Bollywood-julisteesta, jossa urhea ja viiksekäs mies kyydittää moottoripyöränsä selässä kaunokaistaan, sydämensä valittua, kohti laskevaa aurinkoa.
Nyt ohittamamme mopon kyydissä olevalla naisella on suuret ja koristeelliset henna-tatuoinnit käsissään. Miesten yleisin asu koostuu yleesä ainakin napitettavasta paidasta, hamettta muistuttavasta kankaasta ja sandaaleista. Autojakin ajetaan joko paljain jaloin tai jonkinmoisissa sandaaleissa, kunnollisia kenkiä ei Intian kaduilla juurikaan näe.
Välillä näky on kuin suoraan imelästä Bollywood-julisteesta, jossa urhea ja viiksekäs mies kyydittää moottoripyöränsä selässä kaunokaistaan, sydämensä valittua, kohti laskevaa aurinkoa.
Tämä poikkoileva bussimatka on kestänyt jo yli kaksi tuntia. Olemme matkalla Etelä-Keralan Varkalaan, jonka pitäisi kuuleman mukaan olla jokaisen reppureissaajan matkaohjelmassa. Me haluamme vain meren äärelle ja rentouttavaan paikkaan matkan viimeisiksi päiviksi.
Espanjalaiseni ei ole kärsivällisimmästä päästä, mikä tulee säätöön. Itselleni bussimatkat, ne pitkätkin, ovat osa kokemusta. Liian helposti matkustamisesta puuttuu reissaamisen tunnelma, silloin ollaan lomalla. Tiedän sanoneeni ennen matkaa tarvitsevani vain lomaa, mutta ei minusta ole perinteiseksi lomailijaksi. Seikkailijatar, mikä seikkailijatar.
Bussin ikkunasta avatuu oikea Intia. Ikkunan läpi olen taas nähnyt monta tarinaa kerrottavaksi. Vain tutkimalla ja tarkkailemalla opin tästä kultuurista. Opin ymmärtämään intialaista mielenlaatua taas hieman paremmin seuraamalla tavallista elämää, tavallista arkea.
Lomaparatiiseissa lomaillessa elämältä sulkee silmät, elää omassa lomakuplassaan. Matkailu ei avarra, ellei matkailijan maailmaan uskalla heittäytyä. Oma tasapaino tässä asiassa löytyy jostakin turisteille suunnatun rantakuppilan, luonnon antimien ja bussin ikkunasta observoidun maailman väliltä. Tietenkään unohtamatta bussista ulos astumista ja ikkunan takaa ihmetellyn elämän kokemista ilman ikkunaa välikappaleena.
Olen oikeastaan jo erittäin valmis astumaan ulos bussista, takapuoli puutuu ja haluan päästä seikkailemaan (rehellisesti sanottuna ensin ehkä sittenkin vaikka riippumattoon lojumaan tai hierontaan)!
*Osa matkasta toteutetaan osana momondon ambassador-ohjelmaa.
Itse matkustin Intiassa jo vuosia sitten, mutta kuvailemasi tunnelmat muistuivat hyvin mieleeni. On ehkä minun vuoroni ottaa taas aikaa itseä varten ja matkustaa Intiaan. Ashramit kiinnostavat myös kovasti, onko kokemusta?
Kiitos, kun veit minut mukanasi Intiaan!