Varo, mitä toivot – toiveesi saattaa jopa toteutua. Tämän ohjeen mukaan olen elänyt ja tämä lause on eräänlainen elämäni ohjenuora. Olen todennut tämän vanhan sanonnan pitävän paikkaansa hämmästyttävän monta kertaa, hyvässä ja huonossa. Yritän muistaa, että jokainen toive on aina sekä uhka että mahdollisuus. Jos en mieti toivettani tarkkaan, saatan saada jotain, mitä en kuvitellut saavani.
Nämä jutut saattavat olla joillekin aivan huuhaata ja ne jotkut saavat pitää omat mielipiteensä. Itse jollakin tavoin jopa nautin tämän lauseen mahdollisuuksista ja sen kautta elämän ihmeellisyydestä. Ehkä tämä lause antaa kaivatun selityksen joillekin elämän tapahtumille, samoin kuin sanonta kaiken tapahtumisesta aivan syystä, tarkoituksenmukaisesti.
Haaveilin vielä puoli vuotta sitten puutaloista ja kirjoitin toissa kesänä jutun Turun puutalokortteleista. Tuossa jutussa heitin ilmoille toiveen liittyen puutaloasumiseen, kakluuniin, puutarhaan ja vallasukkiiin. Kappas, syyskuussa löysin itseni asumasta vaaleansinisestä puutalosta, jossa on herttainen puutarha. Talo ei ole keltainen, kuten kirjoittamassa jutussa, eikä siinä ole ruutuikkinoita tai kakluunia. Silti, se on söpö puutalo. Sellaista toivoin ja sitä kohti jollakin tavoin kuljin.
Olen kirjoitellut puumajoista, asuntolaivoista, viidakoista ja Tarzaneista. Olen matkoillani päätynyt parin viimeisen vuoden aikana kohtaamaan ravintolassa laukustaan yht’äkkiä machete-veitsen kaivavia viidakon ihmisiä, lojunut riippumatossa puumajan sisällä ja nukkunut myös asuntolaivassa.
Minua on kiehtonut arabimaat ja orientaalinen eksotiikka. Kirjoitin pari vuotta sitten jutun matkahaaveistani, jossa kerroin olevani kiinnostunut muun muassa Marokosta ja Turkista. Noihin maihin olen päässyt matkustamaan tuon jutun kirjoittamisen jälkeen. Rakastuin Istanbuliin ja halusin sinne palata, nyt olen päätynyt sinne sattumienkin kautta jo useamman kerran tuon ensimmäisen matkan jälkeen.
Tein joidenkin mielestä todella humpuukia olevan aarrekartan. Sellaisen, mihin liimaillaan kuvia omista unelmista. Muuta en siitä aio paljastaa, mutta olen jo aiemminkin kertonut siinä olleen kuvan aavikosta ja kamelista. Niin, toissa keväänä minä päädyin kuin päädyinkin Saharaan ratsastamaan kamelilla. Tätä matkaa en itse itselleni järjestänyt. Aika hullua ja aika upeaa.
Sitten oli se unelma hippipakusta. Universumi tai muukaan ei lähettänyt luokseni unelmieni Volkswagen Kleinbus-hippipakua, mutta matkailuautolla huristelin koko viime kesän. Unelmaani pakettiautoilusta liittyi myös toinen ihminen. Autolla reissaaminen ei ole koskaan ollut asia, jonka haaveilin toteuttavani yksin. Tuolle matkalle halusin seuraa.
Kirjoitin joskus jutun ihanasta, pakulla ympäriinsä reissanneesta muusikkopariskunnasta, Evasta ja Manusta. Samassa jutussa heitin ilmoille oman unelmani ja unelman vaikka kitaraa soittavasta reissukaverista. Voitte kuvitelle tunteen sisälläni, kun viime kesänä istuin matkailuautomme etupenkillä, tuijottaen Turun Aurajoelle. Viereisellä penkillä istui teillekin jo hieman tutuksi tullut, espanjalainen karavaanari (no joo, surffari). Ja mitä hän teki? Soitti ukulelea. Tuossa hetkessä oli kaikki onnellisuuden elementit, joista saattoi vain olla kiitollinen.
Elämä. Se tosiaan antaa välillä juurikin sitä, mitä pyytää. Välillä sitä pyytää ja toivoo itselleen jotain, mikä ei ole itselle hyväksi. Silti sen saattaa saada. Ehkä niistä vikatikeistä, väärin toteutuneista toiveista, oppii. Kyllä minä niin tykkään tästä kaikesta. On tämä aika ihmeellistä, loppujen lopuksi.
Jos et ole koskaan tehnyt aarrekarttaa, ehkä kannattaisi. Pistä vaikka matkaunelmasi kartalle muistuttamaan sinua unelmistasi. Niistä, unelmista, joita kohti haluat mennä. Ne saattavat toteutua.
